Luen tällä hetkellä Riikka Forströmin kirjoittamaa Yön valtakunta -kirjaa. Takakantta lainaten:

”Auringon laskiessa herää eloon salaperäinen, toisenlainen maailma. Öisillä kaduilla voi törmätä monenlaisiin kulkijoihin aina köyhistä boheemeista kulkureihin, rakastuneisiin ja katujen kuningattariin – ehkä myös noitiin, aaveisiin ja kummituksiin.

Mitä eri aikojen ihmiset ovat pohtineet katsoessaan tähtikirkkaalle yötaivaalle? Miksi niin monet Shakespearen näytelmistä on sijoitettu yöaikaan? Mikä Venetsian öissä lumosi Richard Wagnerin? Keitä olivat Vincent van Goghin Yökahvila-maalauksessaan kuvaamat elämän haaksirikkoiset, jotka ajautuivat yön viimeiselle rannalle? Yön valtakunta on rajaton, ja se joka siihen uskaltaa astua, voi löytää elämän ja kuoleman salaisuuden.”

Yö on paljon. Ehkäpä etenkin taiteilijalle. Tremennen naiset syntyi maanisen yön hetkinä, unet jäivät vähälle ja aamuyön suden tunnit kävivät houkuttelevan tutuiksi. Muistan nuoruudesta yön tunnit kutkuttavina inspiraation hetkinä, jolloin kaikki ideat vaikuttivat vedenpitäviltä kuin unien sävelet. Yö on luovaa hulluutta, yö on pelkoa ja yö todellakin on näyttämö. Kuinka montaa kertaa juuri ne ratkaisevat keskustelut ystävien ja rakkaiden välillä on käyty yöllä? Yö lumoaa, terästää aistit äärimmilleen.

Auringon jälkeen saapuu yö. Kun sataa jatkuvasti, yö saa yhä suuremman vallan ja siitä pimeydestä syntyvät uudet jumalat. Mikä tahansa on mahdollista, jos vain raaskii luovuttaa järkensä rautaisen ohjauksen hetkeksi ja siirtyä toiseen maailmaan, jossa vallitsevat täysin toiset lait. Toinen kirja syntyi päivällä valoisan aikaan, mutta sen sielu on yön loihtima – ja ilman yölle antautumista sitä ei voi ymmärtää.

Minne haluat mennä?

Esikoinen on omilla teillään. Oli jo aikakin kaikkien niiden tuhansien pienten asioiden jälkeen, jotka vaativat niin arvoituksellisen tarkkaa silausta. Odottavan aika ei ole kovin pitkä, jos odotusaika venähtää kokkojen tienoille. Sitä ehtii unohtaa yhtä sun toista. Itseni kohdalla se tarkoittaa, etten muista kuka olen.

Mutta onhan sitten vielä viimeisin. Sen, jonka piti olla ensimmäinen. Huvittavaa sinänsä. Keskenjääneitä raakileita, jonka lauseet nyt luettuna saavat haukkomaan henkeä. Mihin minä sitten jäin? Rannalle öisen meren, sillä myrskypilvet, jotka kokoontuivat olivat kuin uuden maailman kolossit. Jos sinne haluaa matkustaa, ei koskaan palaa takaisin muuttumatta. Ja joskus matka jää kesken, niin asiat vain ovat. Sitä pitää aina tehdä niin kuin parhaaksi näkee, kävi miten kävi.

I begin to sing of Poseidon, the great god,
mover of the earth and barren sea,
the sea-god who is lord of Helikon and Aigai.
O Earth-shaker, two-fold is your god-given prerogative
to be a tamer of horses and savior of ships.
Hail, Poseidon, black-maned holder of the earth!
Have a kindly heart, O blessed one, and come to the aid of sailors!

Homeric Hymns, To Poseidon. Käänt. Apostlos N. Athanassakis