Ruori

Löysin hiljattain ruorin kirpputorilta. Kyllä, se on aivan oikea ruori. Onhan siinä linnunpaskaakin kiinni. Nyt se nojaa työhuoneeni kaappia vasten ja odottaa matkaa. Minulta kysyttiin, missä muu laiva on. Hassua sikäli, sillä näen niitä monta erilaista aivan kuin lapsena, jolloin kiipeilyteline toimi kutakuinkin hienoimpana ja parhaimpana laivana ikinä. Viereinen metsä oli saari, jota tutkittiin innolla joka kerta uudestaan. Ystävälläni oli kaksi hienoa muskettia – etelästä tuotuja. Hän antoi minulle helpommin ladattavan, kun en jaksanut virittää toista. Muistan sen, että musketissa oli kamelinluinen kahva ja se oli todella hieno.

Minulla on muuten julmetun kokoinen laiva juuri nyt. Ihan totta. Kun nostan ruorin ja pitelen sitä hyppysissäni, tunnen lähteäväni matkaan saman tien. Jokainen käännös on kuin puhuisi kolosseille. Meri myrskyää ja sade jatkuu taukoamatta. Minua jo varoitettiin kääntelemästä ruoria sisällä, ettei talo irtoa saumoistaan.

Istuin tänään nurkkapöydässä ja pohdin pohtimistani. Kuinka vähän minulla on lopulta aikaa pohtia ihan toden teolla. Puitteet olivat sikäli otolliset. Jazzia, viereisen pöydän hyväkäytöksisten teinien soperrusta ja lievä nälkä, joka tietää tulevansa tukahdutetuksi, ja sitten yksinäisyys suuren massan keskellä. Jotenkin täydellisesti väärässä paikassa oikeaan aikaan.

Nurkassa ei maailmaa ollut olemassa sellaisenaan, mutta ajatukset juoksivat vapaasti. Miten jokin asia voi kiitää sekunnissa ohi siten, että ymmärrät täysin, mutta asian selittäminen on niin hankalaa. Niin kuin tuo ruori. Tiesin heti sen nähdessäni, että se on osa minua. Arvostan jopa linnunpaskaa sen pinnalla, enkä raaskisi pyyhkiä sitä pois. Tuo ruori kertoo, että olen ollut jossain, ja kun käännän sitä hitusen, voin muuttaa kurssin minne tahansa.

Mies, jolla on kuusi kättä

Ajatuksissaan ihminen on yksin. Ainakin vielä toistaiseksi. Aivan sama kuinka monta ihmistä sinua ympäröi, kuinka monelle kerrot asiasta, olet yksin ajatustesi kanssa aina lopulta. Joskus yksinäisyys on hyvästä, joskus taas ei. Minäpä kerron siitä, kun ajatukset aloittavat kolmen viikon yksinäisen vaelluksen. Mielestäni se oli hyvästä, vaikkakin omituinen kokemus.

Idea oli yksinkertainen. Minä rakastan ennen kaikkea tietynlaista miljöötä, ja huomaan usein matkaavani mielikuvissani paikkoihin, joita ei yksinkertaisesti ole olemassa, mutta pystyn rakentamaan ne hyvin läheiseksi. Jotkut näistä paikoista voivat olla pelottavia. Olen kuollut niissä monta kertaa, olen elänyt niissä yhtä paljon. Jotkut ovat niin vahvoja, ettei mieli pysty päästämään niistä millään irti, ja kuvat kummittelevat päässäsi joka päivä päästämättä sinua koskaan irti.

Haitari, saha, rummut. Kallistunut sirkusvaunu ja mies, jolla on kuusi kättä. Osoitus jälleen kerran siitä, että todellisuus osaa myös olla yllättävä. Pam! Onko sinua koskaan potkaistu napakasti päähän sävelten, kuvien ja eleiden voimin? Lujasti? Ja vielä sellaisella hetkellä, että olet ihan oikeasti ollut sen tarpeessa. Se on kovin virkistävää ja rikkoo muutaman hyvin pystytetyn pilarin. Ei riitä, että pystyy kuvittelemaan. On pystyttävä kuvittelemaan kuvitellun ylitse. Rikottava siteitä, joita todellisuus on asetettanut ympärille jo kouluajoista asti.

Pilareiden särkyneitä palasia ihmetellessäni näin yössä enää hevosen vetämät sirkusvaunut, joissa lyhty paloi lepattaen. Kun katsoin ympärilleni, en päässyt enää takaisin, enkä olisi halunnutkaan. Keitä he olivat, ja mikä oli heidän tarinansa. Minun oli pakko selvittää se.