Putoavat kortit

Valitse kolme korttia. En. Kuljetan mielummin pakkaa mukanani. Pakkohan se on, jos pitää taikatempuista, vaikka ei olisikaan mikään kummoinen taikuri. En kuitenkaan tarkoita kortteja, joissa esiintyvät meille niin tutut hahmot, vaan ainutlaatuisia kortteja, jotka kuuluvat yksin minulle.

Muistan ulkoa jokaisen kortin, mutta joskus olen varma, että pakkaan ilmestyy kuin tyhjästä lisää. Silloin kuin tohdin niitä kurkistaa, huomaan, että niiden aiheet vaihtelevat, mutta aina ne ovat upouusia. Kun ne kerran katsoo, niitä ei unohda.

Harmikseni joku kirjoitti kortteihini tänään varoituksen. Minua harmitti, luulinhan käyttäneeni korttejani mahdollisimman hyvin. Sotkettujen korttien kanssa oli kurja kävellä kotiin. Kiipesin puuhunkin hetkeksi istumaan, mutta se ei paljon auttanut. Halusin karata takaisin kirjan maailmaan. Tämä nykyinen tuntui liian kurjalta.

Kun astuin sisään, kortit putosivat kaikki taskustani – kuvapuoli ylöspäin.

Synkistä seinistä

Minä vihaan valkoista tapettia. Minun pitäisi tietää, sillä sitä mokomaa on kotona edellisen asukkaan jäljiltä. Se on täynnä syviä lovia, jotka estävät tehokkaasti myös päällemaalauksen ilman maalitykkiä. Se on myös vaarallista. Entä jos kaadun pitkin poikin seinälle?

En ole poistanut tapettia, koska en omista vuorikiipeilyvarusteita, joilla pääsisin kiipeilemään hankaliin paikkoihin. Pidän kyllä liekeistä ratkaisuna, mutta ne ovat turhan arvaamattomia makuuni, enkä millään kestä ajatusta, että kirjat palaisivat näyttävän idean mukana. Sääli, ettei Nalle Puhin vuorikiipeilyvuokraamo enää palvele. Se karkoitti lehtimyyjätkin.

Hankalassa paikassa ja laajalle levinneenä ruma tapetti muistuttaa siitä, että on asioita, jotka aiot tehdä, mutta joita et jostain syystä koskaan osaa tai saa aikaiseksi tehdä. Ei vaikka tapetista roikkuisi lohjennut palanen jonkin nojatuolin takana. Se, että tietää olevansa ruman tapetin vanki, ei ole kovin mieltä ylentävää.

Tiedättekö, mitkä olivat Oscar Wilden (1854-1900) viimeiset sanat?

”Tapettini ja minä taistelemme kuolemaan saakka. Toisen meistä on lähdettävä.”

Siksi suhtaudun tapetin irrottamiseen aina tietyllä vakavuudella. Kyseessä on kuitenkin ovela vastustaja, joka ei anna armoa, vaan pitää asemastaan viimeiseen asti kiinni. On siis käytettävä oveluutta, sillä en haluaisi ehdoin tahdoin haastaa tapettia. En ole palkkasoturi.

Tapetit istuvat pahuksen lujassa. Vanha kunnon liisteri on kuin sementtiä, joka juuttuu rakenteisiin niin vahvasti, ettei sitä saa irti kirveelläkään. Niinpä on vain elettävä sen kanssa ja höykytettävä sitä. Luettava, mitä se on omaksunut vuosien varrella ja käännettävä sen synkkä olemus itseään vastaan paljastamalla se. Odotettava kärsivällisesti ja tunnistettava sen kieroutunut olemus.

Enemmän kuin mitään muuta pelkään, että valkoinen tapetti säilyy ja muuttuu harmaaksi vuosien varrella. Se kerääntyy ympärille muistuttamaan siitä, ettei mikään koskaan muutu.