Kummallinen käänne

Kirjoittaminen on vienyt hyvin aikaa, mutta tällä välin olen saanut toisen romaanin 5. version valmiiksi. Koelukijoille se lähtee tänään, ja jään innolla odottamaan heidän palautettaan. Olen paahtanut viikkotolkulla, joten lienee parasta tutustua vaihteeksi arkielämään jollain tapaa – vaikkapa vierailemalla flipperiluolassa.

Liityin myös osuuskuntaan nimeltä Osuuskumma. Nimensä mukaisesti Osuuskumma keskittyy kummallisen kirjallisuuden julkaisemiseen, johon lukeutuvat ainakin fantasia, sci-fi ja spefi eli spekulatiivinen fiktio. Kustantamon kautta olisi tarkoitus julkaista omia kirjoituksia ja perehtyä kustannusmaailmaan noin yleensä.

Esikoisromaania odottaville tiedoksi, että odottelen vielä vastausta kolmelta taholta. Tuomio annetaan viimeistään kesäkuussa.

Hulluuden palapeli

Ensin korjaaminen tuntui kamalalta. Tekstissä ei pitänyt olla pahemmin vikaa, mitä nyt muutama pilkkuvirhe. Niinpä niin… Ajatus juoksee näppäimistön mukilointia nopeammin ja kirjoittaminen kulkee jäljessä. Usein se tarkoittaa sitä, että sanoja puuttuu kokonaan, sillä olen jo seuraavassa lauseessa. Jossain tapauksessa se voi tarkoittaa, että olen jo kokonaan seuraavassa kohtauksessa…

Syntyy aukkoja, joiden paikkaaminen vie aikaa, sillä ne haastavat toden teolla kirjoittajan. Keskelle lisääminen tarkoittaa, että syntyy epäloogisuuksia. Palapeliin ilmestyy yhtäkkiä muutama nurkka lisää sen turvallisen neljän sijasta. Ylimääräisiä palojakin on runsain mitoin pitkin pöytiä ja löytyypä niitä aamulla tyynyn altakin.

Huvittava ongelma oli, että muistiinpanot olivat päässä. Koko aikana olin raapustanut vain 4 post-it lappua, eikä niissäkään ollut paljon järkeä. Ne eivät taatusti sopineet palapeliin sellaisenaan. Nyt kun katson niitä jälkeen päin, huomaan, kuinka ne ovat muuttaneet muotoaan, jalostuneet. Hyvin yksinkertaiselta kuulostava idea muovautuu yhä monimutkaisemmaksi, kunnes se sopii täydellisesti palapeliin.

Punakynän viillot ovat kuin veriroiskeita. Siinä vaiheessa aloin jo rakastaa kirjoitusvirheitä, kun eteeni osui koko sivun pituinen marginaaliin kirjoitettu palautepötkö, jonka jokainen sana tuntui tarkoittavan tunnin työtä. Oli palattava uudestaan kohtaukseen, elettävä ja sisäistettävä se. Ja lopulta oli varottava ristiriitoja tarinan sisällä, joihin kasvaa sokeaksi, kun on lukenut kaiken yhä uudelleen ja uudelleen. Mieli kuitenkin riemuitsi joka kerta, kun nuo tarvittavat tunnit olivat takana ja romaani oli jälleen kerran elävämpi.

Joskus pelkäsin sitä, etten voisi enää palata maailmaan takaisin. Entä jos en vain yhtäkkiä tuntisi mitään? Jos en voisi elää tarinan mukana, silloin en myöskään voisi kirjoittaa. Luova hulluus tyrehtyisi, eikä minulle jäisi enää mitään. Milloin luova hulluus sitten loppuu? Siksikö jotkut kirjailijat vetävät päänsä täyteen, pitääkseen hulluudesta kiinni?

Pelkoni olivat kuitenkin turhia, sillä luotu tarina eli niin vahvasti omaa elämäänsä. Oli erityisen tärkeää, etten pysähtynyt miettimään pilkkuja ensimmäistä versiota kirjoittaessani, sillä mielikuvat ja tunne olivat tärkeämpiä kuin itse muste, joka taltioi kaiken. Toiseen maailmaan astumiseen ei tarvittu lasillistakaan punaviiniä. Palava insipiraatio sekoittaa pään ihan omin avuin.

Ja niinpä lopulta, pala palalta, toinen versio valmistui. Pilkkuja ei juuri viilattu, niitä lisättiin. Illat venyivät jälleen kerran, mutta nyt minulla oli joku, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, jos keksin liian monia vaihtoehtoja. Joku, joka uskalsi sanoa asioita päin naamaa niin, etten vetänyt hernettä nenääni. Hulluus, ystävät, on tarttuvaa laatua. Luova hulluus sitäkin enemmän. Sen johdosta vaimoni ei malttanut enää olla poissa koneen viereltä, kun kolmatta korjauskierrosta aloitettiin.