Palanut mies

Palanut mies vieraili unessani. Kahdesti. Luulen, että hän tarkoittaa, että projekti on edelleen kesken. On satanut aika pitkään. Olen juossut suojasta suojaan. Luonut loputtomia kokonaisuuksia. Saanut jälleen kerran muistutuksen siitä, että lähdön hetkellä kukaan ei muista, mitä luit, vaan sen mitä kirjoitit.

On siis palattava vielä kerran kaupunkiin, jossa sataa. Naurettava katseille.

Rakkaat hirviöt

Ne kuulee kun kutsun, ne saapuu kun huudan
-CMX, Ei koskaan

Meillä on hyvin vähän alkukantaisia tiloja jäljellä, mutta pimeys on niistä mitä mainioin kumppani. Se herättää lamaantuneimmankin mielikuvituksen marssittaen esiin kaiken sen, mitä päivänvalossa ei pysty näkemään tai ymmärrä nähdä. Tai kenties mieli vain terävöityy näkemään ne paremmin? Koska ihminen on kuitenkin kykenevä kahdeksan tunnin yhtämittaisiin tajuttomuustiloihin, olisi epäreilua, jos pimeässä liikkuvilla olennoilla ei olisi paikkaa, mihin mennä.

Unet. Ensimmäiset hirviöni asuivat unissani. Ne kaivoivat maan alle ahtaita käytäviä ja saapuivat joskus päivänvaloon muuttuakseen ihmisen kaltaisiksi. Oikeastaan ne pystyi tunnistamaan vain siitä, etteivät ne osanneet puhua lainkaan. Vain tuijottaa. Kun jäin yksin, ne nappasivat minut kiinni ja veivät maan alle. Aikuiset eivät voineet muuta kuin ihmetellä, että se oli lapsen menoa se.

Rohkeimmat uskalsivat mennä lapsena pimeällä metsään, jossa tietysti oli jos jonkinmoista vaaraa. Tuo alkukantainen paikka kuului maahisille, hiisille ja ties mille muille olennoille. Saattoi siellä olla ilkeitä ihmisiäkin. Jostain syystä emme tulleet ajatelleeksi, mikseivät hiidet popsi heitä suihinsa. Kenties siitä olisi tullut huono olo.

Pimeys on tuntematonta, joten se aiheuttaa pelkoa. Jopa kodin turvallisessa ympäristössä on helppo maalata kauhukuvia tai nähdä esineitä erilaisena, kuin ne todellisuudessa ovat. Mitä pimeämpiä ja tuntemattomia loukkoja, sitä enemmän outoja olentoja siellä pesii.

Juna matkalla halki Italian 11 vuotta sitten. On keskiyö ja juna nukkuu. Tuijotan maisemaa, jota täysikuu valaisee. Peltoja, harvoja metsiä, vuoria… Ne saapuivat vuorten yli kukin vuorollaan. Jotkut heräsivät pelloista, toiset metsiköistä. Jokainen niistä oli jättiläinen ja pelottava ilmestys. Suuret silmät tuijottivat minua vuorotellen junan ikkunasta ja ne palasivat kerta toisensa jälkeen, enkä voinut kuin tuijottaa niitä haltioissani.

Alkukantaisuus on avain, jota ilman meillä ei olisi ainutlaatuisia tarinoita tai olentoja. Usein ne ovat hirviöitä, jotka väijyvät varjoissa tai hiipivät kintereillä, kun eksyy metsään. Niitä kai pitäisi pelätä ja välttää parhaimpansa mukaan. Mutta 11 vuotta sitten kutsuin niitä alas vuorilta, ja ne tulivat… Minä en pelännyt niitä ja ymmärsin, että se, joka uskaltaa kutsua niitä luokseen, voi oppia jotain ainutlaatuista.

Kasvaessamme opimme kuitenkin, että todelliset hirviöt eivät löydy yöstä ja mustista nurkista, vaan ihmisten keskuudesta. Vuorilla kohtaamani olennot olivat pelottavia – ehkä ne olisivat voineet viedä minut mukanaan. Silti olen pelännyt enemmän ihmisiä, jotka eivät voi jättää muita rauhaan. Syitä on lukuisia, mutta verukkeeksi kelpaa mikä tahansa. Oli se vaatetus, seksuaalinen suuntautuminen, ihon väri, puhetapa, ikä, sukupuoli… Lista on loputon.

Kun juoksee pakoon yön halki takanaan ihmishirviöitä, jotka aikovat hakata sinut epämääräisen syyn takia, ainoastaan nopeus tai tuuri pelastaa sinut tilanteesta.  Pelkäämään oppiminen on yksi elämän kurjista opetuksista, ja nuo tilanteet langettavatkin pitkän varjon. Kuinka silloin haluaisinkaan kutsua rakkaat hirviöt esiin vuorten ja metsien saleistaan ja pyytää heitä kantamaan minut pois.