Turkoosin taivaan varjossa

Tilat edustavat meille kaikille jotain. Ne voivat olla yhtä hyvin lapsuuden muistojen kultaamia piiloja ja pakopaikkoja tai sitten puhtaasti mielikuvituksen luomia tiloja, joilla on oma symboliikkansa. Ne voivat tuottaa pelkoa, surua ja iloa, mutta ne antavat aina jotain kirjoittajalle.

Elän vahvasti paikkojen kautta, ja ne voisivat kertoa loputtomasti tarinoita. Siinä missä todellisuus voi olla petollinen ja pettää odotukset, on mielikuvitus paljon armollisempi, joskin sitä voi olla vaikea koskettaa. Entä kun yrittää ojentaa lukijalle avaimen, jotta tämä voisi kokea edes osan siitä, mikä on koitettu kirjoituksin herättää henkiin?

Tarinani nivoutui yhteen paikkojen avulla. Kun kerran pääsin mielessäni käymään yhdessä tapahtumapaikoista, näin miten tarina eteni sinne asti kuin itsekseen. Vaikka tarina ei etenekään miljöön ehdoilla, sen tuomaa inspiraation voimaa on mahdoton kiistää.  Eri paikoissa elävät hahmot saavat oman historiansa, kun astelee samoja polkuja ja käytäviä heidän kanssaan.

Kuvitelluissa paikoissa eläminen avaa aistit joka suuntaan, ja kirjoittajan on helppo kokea siellä asioita, jotka koskettavat syvästi. Ja joskus myös jättää sinne jotain, jota on vaikea huomata taustasta. Onko jokainen paikka sitten merkityksellinen? Täynnä salattua symboliikkaa? Ehkä. Subjektiivinen kokemus varmistaa sen, että mahdollisuuksia on yhtä monta kuin lukijoita. Kirjan tapahtumapaikat, niin suuret kuin pienet, puhuvat oman tarinansa, kunhan uskaltaa astua sisään maailmaan.

Sirkusvaunu on osa sirkusta. Kaksi paikkaa, suuri ja pieni. Sirkusvaunu on oma maailmansa suuremman sisällä, ja siellä asuvat määrittävät pitkälti sen olemuksen hyvin pienillä asioilla, vaikka ahtaus onkin kutistaa vaunun roolin olemattomaksi. Entä kun astut ulos tuosta pienestä maailmasta suurempaan? Mitä koet? Riippuu täysin siitä, kuka olet, kun astut ulos. Millainen sirkus on kyseessä? Onko päivä vai yö? Onko sirkus täynnä tuoksuja vai lahoaako se yksinäisenä? Entä maailma sen takana, tähdet sen yllä? Täynnä mahdollisuuksia.

Sitten ovat vielä todelliset paikat. Joskus ne palauttavat niin monia muistoja mieleen, että niitä muotoilemalla olisi uusien tarinoiden äärellä. Mutta kun paikalle rahtaa kirjoituskoneen vallattoman inspiraation toivossa, saa huomata, että jotkut muut seikat ovat vallanneet tutun paikan, eikä kirjoittamisesta tule mitään.

Onko kirjoittajan työpiste ylipäänsä merkityksellinen? Se on paikka täynnä tarinoita ja mahdollisuuksia, kunhan vain pääsee sisään kompastumatta romuihin tai kaatamatta kirjahyllyä. Kun vanhan ajan kirjoituskoneella pystyi vain kirjoittamaan, tietokoneen turjake on siitä kurja, että sieltä löytyy harhautuksia ihan tarpeeksi. Viime kädessä kyse onkin vain siitä kumpi on vahvempi, inspiraatio vai todellisuus. Sen myötä – onko edes olemassa paikkaa, jossa voi kirjoittaa rauhassa? Vai onko rauha sitä, että on jatkuvasti toisaalla.

Laula minulle, Kalliope

Säveliin on usein asetettu väärät sanat. Mieleni korjaa niitä alati uuteen uskoon, vaikka en uskalla niitä paperille kirjoittaa. Niiden herättämät kuvat puhuvat elävästi ja koskettavasti tavalla, jotka saavat rakastumaan – oli kyse sitten iloista tai suruista. Kerran nuo sävelet kuultuaan niistä ei pääse koskaan eroon.

Musiikki on salainen inspiraatio. Epäsuora sen jälkeen, kun siltä on riisunut sen oikean merkityksen ja mielikuvitus valjastaa sen täysin omiin tarkoituksiinsa. Miten sen osaa selittää kenellekään? Miten kukaan voi nähdä sitä samalla tavoin? Elää tunteet, jotka kuuluvat sävelten piiriin. Subjektiivisia kokemuksia kaikki. Aivan kuin tarinoiden symbolit.

Kokeillaanpas. Musiikkia, maestro!

Selimillä oli varmaankin kiire vessaan Merta säveltäessään? Liian vähän esitysaikaa? Ihan oikeasti.

Jos meri velloo tuota vauhtia, niin joku selvästi vain lesoilee sillä, että osaa soittaa armottoman vauhdikkaasti. ”Katso näiden sormien lentoa, beibi.” ”Oi, herra Palmgren.” Huokaus. Missä mielikuvituksen lento? Kuoli varmaan ensimmäiseen aaltoon, puli puli. Kun minä kuulin Meren ensimmäistä kertaa, kuulin sen hitaampana. Se soitanto oli rikasta ja täynnä mielikuvia, joita maalata meren rauhattomiin aaltoihin. Näin kun mies hukkui purjelaivansa mukana ja aallot söivät hänet. Vaikuttavinta oli, ettei siinä ollut mitään pahaa.

Auta meitä, herra Badalamenti.

Monet ovat varmasti nähneet Kadonneiden lasten kaupungin, mutta musiikki toimii niin monessa muussakin paikassa. Mystisyys ja unenomaisuus siirtävät paikasta toiseen, eikä enää tarvitse pitää kiinni. Vähän kuin katsoisi mielensä peiliin tuhansista näkökulmista ja alkaisi epäillä todellisuuden olemassaoloa.

Entä lastenlaulut? Iloista rallattelua? Vielä mitä. Ole hyvä, Marjatta Meritähti.

Fiuu lentää pääskynen
(säv. Marjatta Meritähti, san. Laura Latvala)

Fiuu, lentää pääskynen
lintu pieni liiviniekka,
Egypti on etäinen,
tulinen on siellä hiekka.
Fiuu, pitkä matka on
maahan faaraon.

Lintu lentää Egyptiin? Ei muuten lennä. Musiikkia en tähän hätään pysty liittämään, mutta etsivät sen kyllä kirjastosta löytävät. Kun kuulette sävelet, niin ymmärrätte, että äidin on uhrattava näkille esikoisensa turvatakseen kalansaaliit ja onnen säilyminen. Äiti ei itke, kun lapsi hukkuu.

Entä musiikki tarinan sisällä? Kirjoittaessa musiikkia ei kuule, ellei mielikuvitus sävellä sitä itse. Toivotan tervetulleeksi kaikki ”väärin” kuulemani sävelet ja sanat, eikä niiden tarvitse oikeasti soida kesken kirjoittamisen. Todellisuus on varattu näppäimistön naputtelulle, mieli on muualla.

Ja kiitos, maestro. Voisitteko pissata lopuksi haudalle?

Optiona herneitä ja papuja niille, jotka niitä mielivät.