Elämää teatterilavan alla

Kirjailija kirjoittaa, ja jos hän puhuu, hän puhuu sanojensa kautta. Kädet, jotka kahmovat hänet yleisön eteen, ovat harvinaisia, ja sellaiselle, joka on tottunut kulkemaan väkijoukon ulkopuolella, ei ole helppoa astua parrasvaloihin. Mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä aikana, jolloin kaiken pitää olla esillä jollakin tapaa. Runoton kieli voisi puhua markkinoinnista, mutta parrasvaloihin ei halua astua valehtelemaan itselleen eikä muille.

Joku voisi kysyä, miksi kummassa välität moisesta, kun et ole voittanut Finlandia-palkintoa eikä kukaan pyydä juhlapuhetta. Tarinat kuitenkin syntyvät hetkistä, ja hetket syntyvät elämästä. Toiset elävät lavalla, toiset häärivät mielellään sen alla ja nousevat ylös vain kuin teatteri syttyy tuleen tai kun he alkavat haista.

Voisi helposti luulla, että lavan alla on hirveän tylsää. Pimeydessä ei oikein näe mitään ja valonlähteet ehtyvät, kun aplodit ovat ohitse. Mutta pimeydessä mielellä on vapaus liikkua ja loihtia, ja sen rauhoittavassa hiljaisuudessa on vapaat kädet keskustella niin hullujen kuin täysjärkisten kanssa. Raja niiden välillä on tietysti aina yhtä hieno kuin kuin eri tavoilla hahmottaa olevaisuus.

Lavalla oleskelua pitää harjoitella, mikäli ei halua eksyä itse piirtämiinsä rajoihin. Joskus riittää, että aukoo suutaan taustalla – toisinaan kannattaa astua se yksi ratkaisevalta askel eteenpäin ja kertoa, mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Kertoa mitä todella tapahtuu lavan alla, kun valo siiviliytyy raoista ja musiikki humisee taustalla.

Kertoa miltä elämä näyttää.

Esirippu aukeaa

Kukaan ei taputtanut. Nainen kääriytyi lavalla sikiöasentoon, ja cembalo ja huilu alkoivat pommittaa häntä repivillä sävelryhmillä, joissa yksi nuotti oli aina muita vastaan. Sen eripuraisuus hyökkäsi korviimme kuin syvälle isketty terävä naula. Katselimme naisen avutonta pyristelyä näitä kahta voimaa vastaan, ja kätemme puristuivat valkoisiksi silkasta jännityksestä, sillä olimme varmoja, että nainen repeäisi kappaleiksi musiikin voimasta. Viimein hän kuitenkin pysäytti äänet asettamalla kätensä ikään kuin niiden eteen. Valkoisten kasvojen ilme oli hurja kuin puhuri, joka härnäsi meren myrskyämään. Tunsin sydämeni hakkaavan lujasti, sillä nainen tuntui pitelevän maailman kahta puolta paikoillaan. Jos hän sortuisi, me kaikki murskaantuisimme.
– Kynäilijä, romaanikäsikirjoituksesta

Mukavimmat teatterikokemukset ovat usein niitä, kun ei ole mitään hajua, mitä menee katsomaan. Vielä parempi jos sattuu harhailemaan paikalle pimeässä vailla minkäänlaista johdatusta. Pimeään teatteriin ei vain nykyään eksy kovinkaan helposti, sillä kadulta ei noin vain astuta harhaan. Ollaan aina matkalla johonkin.

Tavanomaisuus kannattaa murtaa. Me elämme tavanomaisuutta joka päivä, joten kaikki hilpeät hairahdukset siitä ovat sallittuja. Joskus on jopa pelottava huomata, kuinka vaikeaa onkaan pujahtaa muurin raosta tuntemattomalle puolelle. Siinä on riskinsä, mutta ne hetket, kun kokee jotain uutta ja mullistavaa, ovat täydellisiä. Niiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.