Elämää teatterilavan alla

Kirjailija kirjoittaa, ja jos hän puhuu, hän puhuu sanojensa kautta. Kädet, jotka kahmovat hänet yleisön eteen, ovat harvinaisia, ja sellaiselle, joka on tottunut kulkemaan väkijoukon ulkopuolella, ei ole helppoa astua parrasvaloihin. Mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä aikana, jolloin kaiken pitää olla esillä jollakin tapaa. Runoton kieli voisi puhua markkinoinnista, mutta parrasvaloihin ei halua astua valehtelemaan itselleen eikä muille.

Joku voisi kysyä, miksi kummassa välität moisesta, kun et ole voittanut Finlandia-palkintoa eikä kukaan pyydä juhlapuhetta. Tarinat kuitenkin syntyvät hetkistä, ja hetket syntyvät elämästä. Toiset elävät lavalla, toiset häärivät mielellään sen alla ja nousevat ylös vain kuin teatteri syttyy tuleen tai kun he alkavat haista.

Voisi helposti luulla, että lavan alla on hirveän tylsää. Pimeydessä ei oikein näe mitään ja valonlähteet ehtyvät, kun aplodit ovat ohitse. Mutta pimeydessä mielellä on vapaus liikkua ja loihtia, ja sen rauhoittavassa hiljaisuudessa on vapaat kädet keskustella niin hullujen kuin täysjärkisten kanssa. Raja niiden välillä on tietysti aina yhtä hieno kuin kuin eri tavoilla hahmottaa olevaisuus.

Lavalla oleskelua pitää harjoitella, mikäli ei halua eksyä itse piirtämiinsä rajoihin. Joskus riittää, että aukoo suutaan taustalla – toisinaan kannattaa astua se yksi ratkaisevalta askel eteenpäin ja kertoa, mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Kertoa mitä todella tapahtuu lavan alla, kun valo siiviliytyy raoista ja musiikki humisee taustalla.

Kertoa miltä elämä näyttää.

31. syyskuuta, 1936

Sataa jatkuvasti ja pisarat juoksevat kilpaa nokeentunutta ikkunaa pitkin. Seinät pursuavat papereita, kirjoja ja lehtileikkeitä. Kirjoitan salaa ja minun pitäisi olla jo vainoharhaisempi kuin kukaan muu tässä veden ympäröimässä kaupungissa. Ei ole helppoa olla sankari vääristä syistä, mutta vielä vaikeampaa on yrittää tappaa vanha minänsä, jolle pitäisi löytää käyttöä. Ja kuka ylipäätään uskaltaa rakastua kaupungissa, jossa kaikki urkkivat kaikkia?

Vedenpaisumuksessa ei ole tärkeää se, miksi se tapahtuu, vaan mitä tapahtuu sen jälkeen. Kun viimeinen tuomio ei tulekaan, mitä sitten?

Mania

Minä luovuin sitten kaikesta. Avasin valmiiksi laatikonkin, jonne pudottaa valmiit liuskat piiloon, sillä orastava maniani antoi ymmärtää, että saattaisin kirjoittaa ihan mitä vain. Kirjoitin omaksi huvikseni. Sen tekeminen kuulostaa äkkiseltään helpolta, mutta se ei todellakaan ole sitä. Siksi hulluin työvaihe oli piilotettava kaikilta, jopa läheisiltä. Pieninkin ärsyke voi haitata täysin tahattomasti, sillä samassa kirjoitatkin, koska joku on utelias tai haluaa lukea lisää, etkä enää itsellesi. Minä sulkeuduin koittaen pysytellä todellisuuden piirissä. Välillä yritin maalata tai pelata, mutta aina tarina pakotti kirjoittamisen ääreen. Homma karkasi käsistä. Sosiaaliset suhteet lakkasivat olemasta. Tarina oli pakko kirjoittaa valmiiksi heti. Jokainen päivä odotin vain, koska päästä takaisin kirjoittamaan, kunnes lakkasin puhumasta kotonakin.

Minusta tuli aave. Olin paikalla, en läsnä. Valvoin pitkälle yöhön, mutta en ollut väsynyt. Painosta katosi 4 kiloa. Söin, jos muistin. Todellisuuden kanssa alkoi tulla vaikeuksia, kun aloin unohdella asioita.

Tiesin, että kunhan saan raakaversion valmiiksi, voin sitten vasta hyvillä mielin varmistua siitä, ettei mikään ärsyke haittaa tarinan kulkua kesken kaiken. Annoin läheisille varsin epämääräisiä kuvauksia työstäni.

”Se on hankala selittää.”
Onko? Kiitos vaan tästäkin tiedosta.

”Maailma on ikään kuin steampunkia, ehkä.”
Häh?

”Se on outo ja groteski.”
Jaa… Mutta mistä se kertoo?

”Joo, itse asiassa kyllä, siinä on kääpiö ja kissa.”
Hurraa! Paljastus!

Raakaversio tuli valmiiksi kolmessa viikossa 100 sivun viikkotahtia. Koska olen ennen nysvännyt novellien parissa, sivumäärä oli pienoinen yllätys itsellenikin. Ja kuinka luontevasti teksti kulkeutui paperille ilman esteitä. Joku kommentoi, että voisin auttaa väitöskirjan kirjoittamisessa. Käy, kunhan se on täysin fiktiivistä ja siinä on kiistanalaisia teemoja.

Vaimoni ilahtui kovin raakaversion valmistuttua. Hänestä tuntui, että olin ollut matkoilla viimeiset kolme viikkoa, ja saatuaan käsikirjoituksen hän alkoi käydä pumaskaa läpi. Oli minun vuoroni odottaa hermostuneena ensimmäistä palautetta.