Syysmatkailua

Jonkinlaista syyslomaa pukkaa, joten tämä kirjailija suuntaa pienelle matkalle uppoutumaan keskeneräisen projektin päähenkilön ajatusmaailmaan ja hieman muuhunkin. Kohteena kulttuurimatkaajan sekameteli-Berliini, josta luulisi löytyvän yhtä ja toista enemmän tai vähemmän outoa – burleskia, uuskummaa ja pahuksen hyviä museoita.

Syksy on muutenkin ihmisen parasta aikaa. Kesän kuumuus häipyy häiritsemästä ajatuksia ja talveen valmistautuva luonto suorastaan kuiskii ideoita pääkoppaan. Sade palauttaa mieleen kirjan tapahtumat varsin elävästi ja sitä huomaa hitaasti ajautuvansa takaisin maailmaan, jonka jätti hetkeksi rauhaan.

Berliinin matkalla kirjoittelen päiväkirjaa ajatustulvasta ja koitan julkaista sen täällä suhteellisen sensuroimattomana. Sitten ymmärtänette miksi on niin vaikea huomata, mitä ympärillä tapahtuu ja miksi ilman kirjoittamista ei voi elää.

Ennen kuin

Eilen kulkiessani satuin katsomaan ylös taivaalle, ja näin lintujen lentävän kohti etelää. Kliseinen vertauskuva, mutta edellisen kerran kiinnitin huomiota niihin keväällä. Silloin ne olivat palaamassa takaisin. Linnut taitavat jatkaa samaa rataa vuodenaikojen vaihteluiden mukaan. Sittenkin kun meistä aika jättää.

Alkukantainen vaistoni tönäisee minua ja muistuttaa siitä, kuinka nopeasti kesä kuluikaan. Kun katson iltaisin sadepisaroiden valuvan ikkunalasia pitkin, tiedän, että minunkin on pian lähdettevä merten taakse. Uusi ja tuntematon seikkailu. Enkä tiedä koska palaan.

Iltojen pimeydessä on lähdettävä kävelylle, koettava syksy sen omassa elementissään. Ei kannata vältellä jokaista kuraista lätäkköä, johon sattuu jalkansa asettamaan. Niityn halki tarpominen on kuin ’Leijonaa mä metsästän’-laulussa – niin jännittävää kuin siitä itse osaa tehdä. Mutta kun kuljen kylmässä illassa pohtien tulevaa, odotan minä hetkenä hyvänsä näkeväni sirkuksen valot harmaan massan keskeltä. En voi lähteä merten taakse, ennen kuin olen sanonut hyvästit. En voi lähteä, ennen kuin olen nähnyt värit taas ensimmäistä kertaa.

Syysaurinko

Syksyn kultaamat tiet ja polut ovat täynnä tuoksuja, jotka vievät helposti takaisin lapsuuteen. Koulun alkamiseen, mutta myös niihin hetkiin, jotka vietti metsien sokkeloissa. Syksyn tuoksu on aina samanlainen, mutta muistoihin sukeltamisesta sen sijaan löytää aina jotain uutta, kun lehdet putoilevat.

Sateen sattuessa metsä hiljentyi ja vetäytyi kuoreensa unohtamatta kuitenkaan katsoa kulkijoita uteliaana. Menninkäiset, keijut ja muut otukset pakenivat piiloihinsa, mutta joskus he saattoivat unohtaa jotain matkallaan kotikoloihinsa. Juuri heidän jättämiensä tavaroiden löytäminen tuntui aina niin kutkuttavalta. Ne tarjosivat tuhansia uusia innostuksen aiheita seikkailuihin.

Sitä huomaa olevansa vanhempi juuri syksyisin. Kun luonto valmistautuu talvea varten, sitä itsekin kääriytyy ja miettii ajan kulumista. Vastahan oli kevät ja kesä. Mutta aina kun tuntee vanhenevansa, joka paikka on täynnä värejä, jotka hohtavat kirkkaasti auringon paisteessa. Silloin ymmärtää, että tätäkin tarinaa on kirjoitettu jo ties kuinka kauan, mutta näin sen kuuluukin mennä. Riippuu paljolti itsestä, millaisin värein tarinan haluaa maalata.

Ehdotankin teille, lukijat, että astutte ulos, kun syysaurinko paistaa. Kun lehdet tuoksuvat ja auringonsäteet kultaavat metsänrajan. Toiseen maailmaan astuminen ei ole koskaan ollut näin helppoa.