Ennen kuin

Eilen kulkiessani satuin katsomaan ylös taivaalle, ja näin lintujen lentävän kohti etelää. Kliseinen vertauskuva, mutta edellisen kerran kiinnitin huomiota niihin keväällä. Silloin ne olivat palaamassa takaisin. Linnut taitavat jatkaa samaa rataa vuodenaikojen vaihteluiden mukaan. Sittenkin kun meistä aika jättää.

Alkukantainen vaistoni tönäisee minua ja muistuttaa siitä, kuinka nopeasti kesä kuluikaan. Kun katson iltaisin sadepisaroiden valuvan ikkunalasia pitkin, tiedän, että minunkin on pian lähdettevä merten taakse. Uusi ja tuntematon seikkailu. Enkä tiedä koska palaan.

Iltojen pimeydessä on lähdettävä kävelylle, koettava syksy sen omassa elementissään. Ei kannata vältellä jokaista kuraista lätäkköä, johon sattuu jalkansa asettamaan. Niityn halki tarpominen on kuin ’Leijonaa mä metsästän’-laulussa – niin jännittävää kuin siitä itse osaa tehdä. Mutta kun kuljen kylmässä illassa pohtien tulevaa, odotan minä hetkenä hyvänsä näkeväni sirkuksen valot harmaan massan keskeltä. En voi lähteä merten taakse, ennen kuin olen sanonut hyvästit. En voi lähteä, ennen kuin olen nähnyt värit taas ensimmäistä kertaa.

Turkoosin taivaan varjossa

Tilat edustavat meille kaikille jotain. Ne voivat olla yhtä hyvin lapsuuden muistojen kultaamia piiloja ja pakopaikkoja tai sitten puhtaasti mielikuvituksen luomia tiloja, joilla on oma symboliikkansa. Ne voivat tuottaa pelkoa, surua ja iloa, mutta ne antavat aina jotain kirjoittajalle.

Elän vahvasti paikkojen kautta, ja ne voisivat kertoa loputtomasti tarinoita. Siinä missä todellisuus voi olla petollinen ja pettää odotukset, on mielikuvitus paljon armollisempi, joskin sitä voi olla vaikea koskettaa. Entä kun yrittää ojentaa lukijalle avaimen, jotta tämä voisi kokea edes osan siitä, mikä on koitettu kirjoituksin herättää henkiin?

Tarinani nivoutui yhteen paikkojen avulla. Kun kerran pääsin mielessäni käymään yhdessä tapahtumapaikoista, näin miten tarina eteni sinne asti kuin itsekseen. Vaikka tarina ei etenekään miljöön ehdoilla, sen tuomaa inspiraation voimaa on mahdoton kiistää.  Eri paikoissa elävät hahmot saavat oman historiansa, kun astelee samoja polkuja ja käytäviä heidän kanssaan.

Kuvitelluissa paikoissa eläminen avaa aistit joka suuntaan, ja kirjoittajan on helppo kokea siellä asioita, jotka koskettavat syvästi. Ja joskus myös jättää sinne jotain, jota on vaikea huomata taustasta. Onko jokainen paikka sitten merkityksellinen? Täynnä salattua symboliikkaa? Ehkä. Subjektiivinen kokemus varmistaa sen, että mahdollisuuksia on yhtä monta kuin lukijoita. Kirjan tapahtumapaikat, niin suuret kuin pienet, puhuvat oman tarinansa, kunhan uskaltaa astua sisään maailmaan.

Sirkusvaunu on osa sirkusta. Kaksi paikkaa, suuri ja pieni. Sirkusvaunu on oma maailmansa suuremman sisällä, ja siellä asuvat määrittävät pitkälti sen olemuksen hyvin pienillä asioilla, vaikka ahtaus onkin kutistaa vaunun roolin olemattomaksi. Entä kun astut ulos tuosta pienestä maailmasta suurempaan? Mitä koet? Riippuu täysin siitä, kuka olet, kun astut ulos. Millainen sirkus on kyseessä? Onko päivä vai yö? Onko sirkus täynnä tuoksuja vai lahoaako se yksinäisenä? Entä maailma sen takana, tähdet sen yllä? Täynnä mahdollisuuksia.

Sitten ovat vielä todelliset paikat. Joskus ne palauttavat niin monia muistoja mieleen, että niitä muotoilemalla olisi uusien tarinoiden äärellä. Mutta kun paikalle rahtaa kirjoituskoneen vallattoman inspiraation toivossa, saa huomata, että jotkut muut seikat ovat vallanneet tutun paikan, eikä kirjoittamisesta tule mitään.

Onko kirjoittajan työpiste ylipäänsä merkityksellinen? Se on paikka täynnä tarinoita ja mahdollisuuksia, kunhan vain pääsee sisään kompastumatta romuihin tai kaatamatta kirjahyllyä. Kun vanhan ajan kirjoituskoneella pystyi vain kirjoittamaan, tietokoneen turjake on siitä kurja, että sieltä löytyy harhautuksia ihan tarpeeksi. Viime kädessä kyse onkin vain siitä kumpi on vahvempi, inspiraatio vai todellisuus. Sen myötä – onko edes olemassa paikkaa, jossa voi kirjoittaa rauhassa? Vai onko rauha sitä, että on jatkuvasti toisaalla.

Mies, jolla on kuusi kättä

Ajatuksissaan ihminen on yksin. Ainakin vielä toistaiseksi. Aivan sama kuinka monta ihmistä sinua ympäröi, kuinka monelle kerrot asiasta, olet yksin ajatustesi kanssa aina lopulta. Joskus yksinäisyys on hyvästä, joskus taas ei. Minäpä kerron siitä, kun ajatukset aloittavat kolmen viikon yksinäisen vaelluksen. Mielestäni se oli hyvästä, vaikkakin omituinen kokemus.

Idea oli yksinkertainen. Minä rakastan ennen kaikkea tietynlaista miljöötä, ja huomaan usein matkaavani mielikuvissani paikkoihin, joita ei yksinkertaisesti ole olemassa, mutta pystyn rakentamaan ne hyvin läheiseksi. Jotkut näistä paikoista voivat olla pelottavia. Olen kuollut niissä monta kertaa, olen elänyt niissä yhtä paljon. Jotkut ovat niin vahvoja, ettei mieli pysty päästämään niistä millään irti, ja kuvat kummittelevat päässäsi joka päivä päästämättä sinua koskaan irti.

Haitari, saha, rummut. Kallistunut sirkusvaunu ja mies, jolla on kuusi kättä. Osoitus jälleen kerran siitä, että todellisuus osaa myös olla yllättävä. Pam! Onko sinua koskaan potkaistu napakasti päähän sävelten, kuvien ja eleiden voimin? Lujasti? Ja vielä sellaisella hetkellä, että olet ihan oikeasti ollut sen tarpeessa. Se on kovin virkistävää ja rikkoo muutaman hyvin pystytetyn pilarin. Ei riitä, että pystyy kuvittelemaan. On pystyttävä kuvittelemaan kuvitellun ylitse. Rikottava siteitä, joita todellisuus on asetettanut ympärille jo kouluajoista asti.

Pilareiden särkyneitä palasia ihmetellessäni näin yössä enää hevosen vetämät sirkusvaunut, joissa lyhty paloi lepattaen. Kun katsoin ympärilleni, en päässyt enää takaisin, enkä olisi halunnutkaan. Keitä he olivat, ja mikä oli heidän tarinansa. Minun oli pakko selvittää se.