Syvällisestä eläytymisestä ja sen seurauksista

Sekosin. Se onnistui tosin varsin yllättävällä tavalla ja hieman puun takaa, vaikka merkit olisivat olleet luettavissa jo aikaisemmin, jos vain olisin hieman keskittynyt. Mutta inspiraatio on sitä vahvempi, mitä syvemmälle hahmoon sukeltaa, kunnes lopulta ei enää tiedä, kumpi on kumpi.

Parhaimmat tarinat alkavat syvällä Karibialla, mutta tällä kertaa kyse oli roolipelikampanjasta, jonka tarkoituksena oli keskittyä ihmissuhteisiin. Poikkeuksellisesti pelasin vain yhtä hahmoa eli en toiminut pelinjohtajana (joka ohjaa kaikkea muuta paitsi pelaajien hahmoja). Vuoden verran kaikki sujui tasaisesti, sillä muiden kirjallisten projektien vuoksi minulla oli vaikeuksia päästä hahmooni kunnolla kiinni huolimatta siitä, että keksin kyllä hyvin tarvittavia käänteitä. Noin kuukausi takaperin aloin kirjoittaa päiväkirjaa hahmon näkökulmasta ja mopo alkoi karata käsistä suhteellisen nopeasti.

Pystyn nimittäin sisäistämään erittäin tehokkaasti erilaisia tunnetiloja, sillä ne ovat erinomainen, ellei jopa korvaamaton apuväline hahmoja luotaessa, pelattaessa ja kirjoittaessa. Yleensä tiedän tarkoin, mitä hahmo tuntee, mutta tällä kertaa tunsin täysillä. Ohjaamani hahmon tunnetilat menivät välillä äärilaidasta toiseen, mutta iskin vain lisää löylyä, sillä inspiraatio jylläsi sitä paremmin, mitä enemmän tunsin.

Sitten raja alkoi hämärtyä. En päässyt tunnetiloista enää irti reaalimaailmassa, vaikka minulla ei ollut mitään syytä ylläpitää niitä. Alkoi ahdistaa ja normaali elämä tuntui raskaalta äärimmäisten tunteiden velloessa taustalla. Olen tottunut spekuloimaan mahdollisilla lopputuloksilla ja puimaan hahmoja jatkuvasti, sillä niiden kautta yleensä löytyy uusia ideoita. Tällä kertaa aloin omaksua tunteita, jotka eivät enää olleet osa pelin tapahtumia, vaan kuvittelemani juonikaaren yksi mahdollinen lopputulos. Olin siis toisin sanoen todella pihalla: mielikuvitusmaailmassa, jonka hahmo oli mielikuvitusmaailman mielikuvitusmaailmassa.

Vuorokauden valvottuani tunteiden kanssa tajusin onneksi, etten enää koe hahmoni tunteita, vaan olin löytänyt jotain omasta itsestäni – jotakin, jotka olin haudannut kauan sitten ja luullut käsitelleeni. Alitajunta osaa olla pirulainen, mutta tällä kertaa en enää ollut se kokematon nuorukainen, vaan enemmän elämää nähnyt ja pystyin käsittelemään tunnetilat oikeassa kontekstissa.

Aivan kuin lukko olisi auennut pääni sisältä. Ahdistus katosi samalla hetkellä, kun todella ymmärsin, mistä oli kyse. Hahmoni oli tietämättäni antanut minulle eväät käsitellä tunnetilaa, joka oli hautautunut vuosikausia sitten vain sen takia, etten ollut osannut käsitellä sitä. Leijuin loppupäivän pitkin asuntoa ja nukuin katonrajassa.

Roolipelejä morkataan usein vain leikiksi ja pelkäksi peliksi. Mitä helvettiä tämä sitten oli? Olen pelannut 20 vuotta, enkä ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, sillä en ole onnistunut kohtaamaan tarpeeksi rajuja tunnetiloja. Ehkä olen vältellyt niitä alitajuisesti? Yksi roolipelien tärkeitä sääntöjä on pelata hahmoa, eikä itseään. Vaikka rikoin sääntöä, enkä osannut pelata hahmoa, pienet asiat johtivat minut kuitenkin erittäin tärkeän asian jäljille omalta kannaltani. Ja mikä parasta, onnistuin kahdessa tärkeässä seikassa: sain eheytettyä osan omasta mielestäni ja kuorittua itseni irti hahmosta, jolla on oikeus ihan omaan elämäänsä.

Syvällinen eläytyminen voi kuulostaa vaaralliselta, mutta en kokisi olevani oma itseni ilman toisia maailmoja, joiden kautta olen elänyt niin paljon enemmän kuin miltä ulkoisesti voisi näyttää. Roolipelien interaktiivinen puoli on minulle myös kuin interaktiivinen kirja, joka muokkautuu hahmojen ihmissuhteiden ja valintojen kautta. Miten sellaisia maailmoja voisikaan välttää, joissa voi kokea mitä tahansa.

Karkkiväritetty auringonnousu

Viikon päästä aloitan opiskelun jälleen kerran. Olen kokeillut sitä vuosien varrella monesti, mutta ala kuin ala on tuntunut tyhjänpäiväiseltä. Mutta eipä siinä mitään, sillä aina sieltä on jotain kokemuksia jäänyt haaviin. Epäonnistumiset, katsotaas, ne ovat myös kokemuksia, joista saa irti yllättävän paljon, kun saa päähänsä outoja ideoita. Mutta ennen kaikkea näen taas, mitä tapahtuu kodin ulkopuolella.

Aloin suunnitella roolipeliä ihan huvin vuoksi – oikeastaan puolittain vitsinä. Homma lähti nopeasti lapasesta ja asiat yhdistyvät toisiinsa turhankin vauhdikkaasti. Maailmojen luominen on leppoista puuhaa, kun saa järjestää olevaisuuden uudelleen hilpeällä tavalla. Projektini perusidea on nojata jossain määrin satuihin ja japanilaisiin 8-16 bittisen kauden seikkailupeleihin, joista minulla on lapsuudesta lämpimiä muistoja.

On muuten yllättävän vaikea karistaa yltään vakavan ja synkän maailman viitta ja heitellä ympäriinsä karkkiväriä. Mutta piru vie, se on piristävää touhua ja samalla saa huomata, kuinka omat ajatukset kaipaavat tuulettamista, sillä ne pyörivät totuttua kehää – opittuja kaavoja ja ratkaisumalleja. Jopa kuvitus tulee ajateltua aivan erilaisesta vinkkelistä, mutta valitettavasti en osaa piirtää edes tikku-ukkoja kunnolla, vaikka pystyn visualisoimaan vaikka mitä. Mistähän löytäisin hullun kuvittajan?