Kaunis raakile ja tuhat muuta tarinaa

Toisen romaanin raakaversio valmistui viikko sitten ja se tulee aiheuttamaan harmaita hiuksia itse kullekin. Raakaversiot ovat sellaisia. Virheitä siellä täällä, mutta kun antaa ajan kulua, niin näkee itsekin tekstin vähän paremmasta vinkkelistä. Kirjoittaja lukee kuitenkin oman tekstinsä aivan eri tavalla, joten lukijaa tarvitaan. Onneksi vaimo uhrautuu. Sitten taas kirjoitetaan ja lopulta usean korjauskierroksen jälkeen tekstin voi lähettää muille koelukijoille.

Edellisestä romaanista opin, että työprosessi voi muodostua hyvinkin pitkäksi, vaikka kirjoittaisikin raakaversion muutamassa viikossa. Sen tähden olen yrittänyt ottaa tämän uuden projektin kanssa mahdollisimman rennosti. Suunnittelin, että antaisin tekstin levätä kesän yli ja tekisin siinä välillä aivan muita projekteja. Aina on jotain kirjoitettavaa – vain suunniteltu lopputulos ja muoto vaihtelevat.

Teksti joutui kuitenkin uudelleen käsiteltäväksi, kun vaimo tarttui syöttiin, ja sain pian vinon pinon palautetta. Se onneksi todistaa, että uudessa käsikirjoituksessa on järkeä, vaikka joudunkin tekemään (taas kerran) melkoisesti työtä, että lopputulos on tarpeeksi hiottu. Sain kuulla, että erityisesti maailma oli jälleen kerran mukaansatempaava, hahmot eläviä, tarina mielenkiintoinen ja juonen kaari eheä. Hiottavaa löytyy enimmäkseen joidenkin tapahtumien syventämisessä, sillä sorrun helposti kirjoittamaan siten, että ”ei pidä jäädä kuppaamaan”. Ensimmäisen version kohdalla se tarkoittaa lähinnä sitä, että omassa päässäni kirja on paljon syvällisempi kuin mitä se lukijalle on.

Edellisen voinee helposti sysätä roolipeliharrastuksen syyksi. Niistä on ollut vuosien varrella paljon hyötyä – tulee treenattua erilaisten hahmojen kanssa ja kannateltua pään sisällä melkoista vyyhtiä juonikuvioista syy-seuraussuhteisiin. Vastausten pitää tulla salamannopeasti, vaikka niitä kysyttäisiin putoavassa hississä. Huono puoli on sitten se, että olen oppinut kirjoittamaan erittäin tiivistä tekstiä, sillä muutama suuntaviiva riittää, kun mielikuvitus tekee lennossa loput. Proosaa kirjoittaessa pitäisi yrittää kuitenkin muistaa, että lukijat eivät löydä kaikkea rivien välistä, jos heille ei anna tarpeeksi eväitä.

Vaimon palautteen jäljiltä olo on hieman erilainen kuin esikoisen kanssa, jota työstin maanisella otteella, riemuitsin toden teolla sen valmistumisesta ja kärvistelin korjausehdotusten kanssa. Tällä kertaa huomaan tunteilleeni vain kirjoitusprosessin aikana ja rajapyykin saavutettuani vain nyökkään. Tekemistä riittää, mutta juuri nyt ei ole sen aika. Jonakin päivänä pakenen taas kirjaston kammioon, unohdan kaiken muun ja kaikki sujuu kuin itsestään.

Genius Loci

Työrauha on kirjailijalle välttämätön. Minulla on sentään kotona ihan oikea työhuone, tuttavallisesti konehuone. Se on n. 4 neliön kokoinen ikkunallinen sivukammio, jonka lämpötila putoaa oleskelijan hajamielisyydestä riippuen talvisin usein 15 asteen tuntumaan. Konehuoneessa on tietysti myös kone, joka kirjoittamisen ohella palvelee myös muissa askareissa, kuten Geraltin seikkailujen setvimisessä.

Koneen vieressä on pieni seinätila muistiinpanoja varten. Muistiinpanoseinää vahtii sattumuksista johtuen Sinikka Mönkäre vielä edelleenkin. Kutsuin hänet alunperin vitsinä, mutta rouva ei ole suostunut lähtemään, enkä ole oikein kehdannut pyytääkään. Oletan, että hänellä on omat syynsä, eikä hän ole häirinnyt minua, vaikka luulisi jatkuvan naputukseni ottavan aivoon.

Edellinen kirja syntyi kätevästi yöllä. Kukaan ei soittele, eikä tule keskeyttämään. Mutta uusi teos ei halua syntyä yöllä, vaan päivällä, mistä syntyy pienoisia ongelmia. Talo on päivällä enemmän kuin elämää täynnä, ja vaikka kirjailija itse on sullottu alakerran konehuoneeseen, keskittyminen herpaantuu liian helposti. Pitää siis tällä kertaa paeta fyysisesti jonnekin piiloon.

Paikallista kirjastoa voisi luonnehtia sanoilla mielikuvituksellisen erinomainen. Siinä missä pytinki tarjoaa kirjallista iloa kaikille, kirjailijalle se tarjoaa lisäetuna hiljaisen nurkan, jossa menettää ajantaju kokonaan. Jo useampana perjantaina olen aloittanut aamun kiireettömällä aamiaisella ja astellut sitten hyväntuulisena pari kilometriä sulloutuakseni valkoiseksi maalattuun kammioon, jonka pöytä ja tuoli saisivat ergonomia-asiantuntijan huutamaan kauhusta. (Onneksi kirjoittaja on Pikku-Quasimodo.)

Kannan maailmoja mukanani minne meninkin, mutta jonnekin on istuttava kirjoittamaan se kaikki ylös ja herätettävä tarinat eloon. Paikalla on väliä, olivat syyt sitten käytännön tai henkisen mielentilan sanelemia. Täydellinen työtila on verrattavissa rakentamaasi temppeliin: pystyt siellä mihin tahansa.

Äänekäs hiljaisuus

Joskus sitä kuvittelee, että vetäytymällä jonnekin hiljaiseen paikkaan saisi jotain aikaiseksi. Ikään kuin ympäristön rauha takaisi täydellisen kirjoitusmiljöön, joka toisi tarjottimella ideoita tarinoiden ruokapöytään. Joskus taas kirjoittaja haluaa ehkä levätä hiljaisuuden keskellä ja työstää ajatuksia rauhassa. Mutta suunnitelmat eivät menee aina kuten pitäisi…

Eletään kesän viimeisiä päiviä. Syksy on saapumassa hirvikärpästen armadan saattamana, ja tarinamme sankari ajelee leppoista tahtia kohti pohjoista vetäytyäkseen metsien hiljaisuuteen yhdessä sekalaisen joukon kanssa. Tarkoitus on siinä samalla rupatella – mikä ettei – ja ollessaan varsin hilpeä veikko itsekin sankarimme on päättänyt tarjota samaan kohteeseen meneville kyydin.

Kultainen sääntö numero yksi: älä ota tuntemattomia kyytiin. Muut säännöt ovat soviteltavissa tähtien asennon ja mielialan mukaan. Kysy siis ennakolta lisätietoja, äläkä yritä olla kuten hilpeä suharimme. Seikkaileminen on vaarallista, sillä se aiheuttaa päänsärkyä.

Muutama minuutti kyytiläisen nappaamisen jälkeen sankarimme tiedostaa, että matkasta on tulossa pitkä. Puhepadan aloittaessa höpöttämisen ääni ja sanat yhdistyvät vyöryksi, joka teilaa ajatuksetkin päästä. Puhepata rakastaa äänessäolemista ja puhuu siitäkin aiheesta pitkään ja antoisasti antaen kimakan äänensä valloittaa ahtaan tilan kokonaan. Kun hän silloin tällöin sattuu kysymään jotain, hän ei kuuntele vastausta, vaan alkaa saman tien kertoa omia kokemuksiaan. Kysymykset on tarkoitettu kaiketi vain varmistamaan, että kuuntelija on vielä elossa ja korvat höröllä. Seuraavan kolmen tunnin aikana sankarimme saa kuulla enemmän tuntemattoman ihmisen henkilökohtaisia asioita kuin olisi soveliasta, ja ensimmäistä kertaa mieleen juolahtaa ajatus, kuinka houkuttelevia ovatkaan nuo vastaan saapuvat rekanjärkäleet.

Vihdoin sankari on perillä ja autosta noustessaan kuvittelee pyyhkivänsä korvista valuvan veren kohteliaasti kukalliseen nenäliinaan. Hän on huomattavan seesteinen huolimatta pitkästä matkasta, ja kuuntelee nyt korven parantavaa rauhaa. Ei tosiaan ole mitään kuultavaa, ei edes liikenteen kaukaista melua. Mutta rauha loppuu hetkessä, kun hiljaisuus ei miellytä Puhepataa.

Pakopaikkaa ei ole. Koskaan sankari ei ole odottanut muiden ihmisten saapumista näin kiivaasti. Tulkaa jo, missä olette, hän kivahtaa ajatuksissaan, joiden kuuleminen on niin kovin vaikeaa. Puhepata kertoo väkivaltafantasioistaan ja niitä riittää. Viimein näkyy auto… Aikaa on kulunut yli kaksi tuntia – sankarimme on tarkistanut kelloaan jo useasti.

Mutta voi! Tietenkin puheliaan ystävämme on tutustuttava kaikkiin uusiin ihmisiin ja niin sankarimme saa kuulla – arvaatte oikein – samat jutut uudelleen, sillä Puhepadan ääni kantaa kyllä upeasti kaikkein kaukaisimpaankin korpeen. Villieläimetkin kaikkoavat kailotuksen tieltä.

Ja niin sankarimme viikonloppuun mahtuu vain ohikiitävän lyhyitä hiljaisia hetkiä, jolloin tulee nautittua luonnosta ja ehkä juteltuakin hieman. Koko muu aika kuluu eeppisen henkilökohtaisen vuodatuksen kuuntelemiseen, eikä se koskaan pääty. Jo ensimmäisenä aamuna sankarin pään sisällä ei ole enää mitään muuta kuin karmea mekastus. Ajatus ei kulje. Vuodatus tunkee mukaan myös muihin keskusteluihin yllättävän taidokkaasti. Kun sankarimme puhelee jonkun kanssa, Puhepata ilmestyy paikalle, puhuu päälle ja katkaisee keskustelun viimeistään alkamalla laulaa sopraanoäänellään nuotin vierestä.

Sitten on vielä pitkä kotimatka. Puhepata kertoo, kuinka ihana oli lähteä leirille vuodattamaan asioitaan. Ehkä hän voisi kutsua ihmiset kotiinsa joskus? Voitaisiin jutella. Sankarimme ottaa niin neutraalin asenteen kuin mahdollista. Hän on suorastaan epäinhimillisen tyyni. Ei sano yhtään mitään, keskittyy vain ajamiseen. Kun vuodattaja lopultakin jää kyydistä, voi hetken hengähtää. Sankarimme ajatukset saavat taas liikkua vapaasti. Voi miten mukavaa on päästä kotiin, sankari ajattelee ja huomaa, kuinka ihanan hiljaista siellä onkaan. Linnoituksensa jättäminen on joskus pahuksen vaarallista.