Kaunis raakile ja tuhat muuta tarinaa

Toisen romaanin raakaversio valmistui viikko sitten ja se tulee aiheuttamaan harmaita hiuksia itse kullekin. Raakaversiot ovat sellaisia. Virheitä siellä täällä, mutta kun antaa ajan kulua, niin näkee itsekin tekstin vähän paremmasta vinkkelistä. Kirjoittaja lukee kuitenkin oman tekstinsä aivan eri tavalla, joten lukijaa tarvitaan. Onneksi vaimo uhrautuu. Sitten taas kirjoitetaan ja lopulta usean korjauskierroksen jälkeen tekstin voi lähettää muille koelukijoille.

Edellisestä romaanista opin, että työprosessi voi muodostua hyvinkin pitkäksi, vaikka kirjoittaisikin raakaversion muutamassa viikossa. Sen tähden olen yrittänyt ottaa tämän uuden projektin kanssa mahdollisimman rennosti. Suunnittelin, että antaisin tekstin levätä kesän yli ja tekisin siinä välillä aivan muita projekteja. Aina on jotain kirjoitettavaa – vain suunniteltu lopputulos ja muoto vaihtelevat.

Teksti joutui kuitenkin uudelleen käsiteltäväksi, kun vaimo tarttui syöttiin, ja sain pian vinon pinon palautetta. Se onneksi todistaa, että uudessa käsikirjoituksessa on järkeä, vaikka joudunkin tekemään (taas kerran) melkoisesti työtä, että lopputulos on tarpeeksi hiottu. Sain kuulla, että erityisesti maailma oli jälleen kerran mukaansatempaava, hahmot eläviä, tarina mielenkiintoinen ja juonen kaari eheä. Hiottavaa löytyy enimmäkseen joidenkin tapahtumien syventämisessä, sillä sorrun helposti kirjoittamaan siten, että ”ei pidä jäädä kuppaamaan”. Ensimmäisen version kohdalla se tarkoittaa lähinnä sitä, että omassa päässäni kirja on paljon syvällisempi kuin mitä se lukijalle on.

Edellisen voinee helposti sysätä roolipeliharrastuksen syyksi. Niistä on ollut vuosien varrella paljon hyötyä – tulee treenattua erilaisten hahmojen kanssa ja kannateltua pään sisällä melkoista vyyhtiä juonikuvioista syy-seuraussuhteisiin. Vastausten pitää tulla salamannopeasti, vaikka niitä kysyttäisiin putoavassa hississä. Huono puoli on sitten se, että olen oppinut kirjoittamaan erittäin tiivistä tekstiä, sillä muutama suuntaviiva riittää, kun mielikuvitus tekee lennossa loput. Proosaa kirjoittaessa pitäisi yrittää kuitenkin muistaa, että lukijat eivät löydä kaikkea rivien välistä, jos heille ei anna tarpeeksi eväitä.

Vaimon palautteen jäljiltä olo on hieman erilainen kuin esikoisen kanssa, jota työstin maanisella otteella, riemuitsin toden teolla sen valmistumisesta ja kärvistelin korjausehdotusten kanssa. Tällä kertaa huomaan tunteilleeni vain kirjoitusprosessin aikana ja rajapyykin saavutettuani vain nyökkään. Tekemistä riittää, mutta juuri nyt ei ole sen aika. Jonakin päivänä pakenen taas kirjaston kammioon, unohdan kaiken muun ja kaikki sujuu kuin itsestään.

Punakynällä, raa’asti

”Hahahaaaa! Se on valmis… Valmis!”
-muuan hullu klo 1.38 eräänä yönä

”Luitko jo?”
”Entä nyt?”
”Sano jotain välikommentteja?”
-muuan hullu seuraavana päivänä

Mikäli puolivalmiin tekeleen piilottelu on vainoharhaista sekoilua, palautteen odottaminen onkin sitten varsinaista kärvistelyä. Takana kolme viikkoa maanista valvomista, puhumattomuutta ja välttelyä, kun vaimollani ja minulla on tapana puhua kaikesta.

”Et sinäkään sanonut mitään kesken kirjoittamisen, joten en minäkään sano kesken lukemisen.”
-terveisin vaimo

Reilu meininki. Onneksi lukeminen on sentään nopeampaa kuin kirjoittaminen, ja minun ei tarvinnut kärvistellä kuin kaksi päivää. Ne tuntuivat kyllä kamalan pitkiltä ja pööpöilin sen ajan parhaan mukaan. Ensimmäisen palautteen odottaminen tuntui samaan aikaan pelottavalta ja jännittävältä. Kaikki nuo yöt poissa, joten tuloksen olisi parasta olla sen arvoinen.

Vaimoni ei muuten harrasta curlingia, joten tiesin, ettei minun tarvinnut odottaa yhdentekeviä ”ihan hyvä” -kommentteja tai vielä pahempi, ”halipusimusitosihyvä”-tasoisia ”en kehtaa loukata” -ylistyksiä. Hän piti romaanista, mutta… tekstihän oli ollut varsinainen raakile. Kirjoitettu yhtä soittoa niin, etten ollut taakseni katsonut lainkaan. Niinpä selvittyäni ensimmäisestä palautteesta printtasin raakaversion ulos ja punakynän kanssa vaimoni lähti nyt käymään nivaskaa läpi.

Kävimme pitkiä ja perusteellisia keskusteluja romaanista. Osa aiheista oli kipeitä, sillä olin tietysti kuvitellut tekstin olevan kovin hyvässäkin kunnossa. Piti vain myöntää itselle, että varsinainen työ oli vasta alkamassa. Jos kolmen viikon matka oli ollut rankka, niin en edes osannut kuvitella, kuinka rankkaa on aloittaa korjaaminen, tiettyjen kohtien uudelleen kirjoittaminen ja lisäykset, joita tarina selvästi vielä vaati. Vaimoni kehotti minua pitämään taukoa jonkin aikaa. Taisin sortua alle viikossa.

Mania

Minä luovuin sitten kaikesta. Avasin valmiiksi laatikonkin, jonne pudottaa valmiit liuskat piiloon, sillä orastava maniani antoi ymmärtää, että saattaisin kirjoittaa ihan mitä vain. Kirjoitin omaksi huvikseni. Sen tekeminen kuulostaa äkkiseltään helpolta, mutta se ei todellakaan ole sitä. Siksi hulluin työvaihe oli piilotettava kaikilta, jopa läheisiltä. Pieninkin ärsyke voi haitata täysin tahattomasti, sillä samassa kirjoitatkin, koska joku on utelias tai haluaa lukea lisää, etkä enää itsellesi. Minä sulkeuduin koittaen pysytellä todellisuuden piirissä. Välillä yritin maalata tai pelata, mutta aina tarina pakotti kirjoittamisen ääreen. Homma karkasi käsistä. Sosiaaliset suhteet lakkasivat olemasta. Tarina oli pakko kirjoittaa valmiiksi heti. Jokainen päivä odotin vain, koska päästä takaisin kirjoittamaan, kunnes lakkasin puhumasta kotonakin.

Minusta tuli aave. Olin paikalla, en läsnä. Valvoin pitkälle yöhön, mutta en ollut väsynyt. Painosta katosi 4 kiloa. Söin, jos muistin. Todellisuuden kanssa alkoi tulla vaikeuksia, kun aloin unohdella asioita.

Tiesin, että kunhan saan raakaversion valmiiksi, voin sitten vasta hyvillä mielin varmistua siitä, ettei mikään ärsyke haittaa tarinan kulkua kesken kaiken. Annoin läheisille varsin epämääräisiä kuvauksia työstäni.

”Se on hankala selittää.”
Onko? Kiitos vaan tästäkin tiedosta.

”Maailma on ikään kuin steampunkia, ehkä.”
Häh?

”Se on outo ja groteski.”
Jaa… Mutta mistä se kertoo?

”Joo, itse asiassa kyllä, siinä on kääpiö ja kissa.”
Hurraa! Paljastus!

Raakaversio tuli valmiiksi kolmessa viikossa 100 sivun viikkotahtia. Koska olen ennen nysvännyt novellien parissa, sivumäärä oli pienoinen yllätys itsellenikin. Ja kuinka luontevasti teksti kulkeutui paperille ilman esteitä. Joku kommentoi, että voisin auttaa väitöskirjan kirjoittamisessa. Käy, kunhan se on täysin fiktiivistä ja siinä on kiistanalaisia teemoja.

Vaimoni ilahtui kovin raakaversion valmistuttua. Hänestä tuntui, että olin ollut matkoilla viimeiset kolme viikkoa, ja saatuaan käsikirjoituksen hän alkoi käydä pumaskaa läpi. Oli minun vuoroni odottaa hermostuneena ensimmäistä palautetta.