Vanhan kunnon ajan kaivajaiset

Blogin pitäisi toimia hengityskoneena minulle sillä välin, kun odotan palautetta. Yritän pitää kirjaprojektin koko ajan mielessä siihen asti, että saan tehtyä viimeiset korjaukset.

Sitten tulee päiviä, jolloin tekisi mieli piilottaa kaikki pöytälaatikkoon. Aamulla väsyttää, mikään ei onnistu. Pitäisi huoltaa hengityskonetta, mutta ei siitä mitään tule. Näkee tulevaisuuden harmaan tyhjänä ja mitättömänä.

Yleiseen apatiaan on lääkkeitä. Pitää vain innostua jostain ja unohtaa kaikki muu hetkeksi aikaa. Kirjoittajan loputon pohdiskelu ei aina ole hyväksi, sillä kun mieli masentuu, ei enää saa yhtään mitään luovaa aikaiseksi. William Blake taisi joskus sanoa, että työ on hyvää lääkettä. Mutta mikä työ? En taatusti keskeytä lomaani yhden päivän alakuloisuuden takia. Ehen.

Lapiolla kaivaminen on kivaa. Kunnon fyysistä hommaa, jonka jäljiltä lihakset itkevät armoa monta päivää työn jälkeen. Joskus pitää raataa itsensä puolikuoliaaksi, että mieli alkaa jälleen toimia. Enkä taatusti lähde millekään virkistävälle juoksulenkille. Liian suoraviivaista. Aloitetaan mielummin kuopan kaivamisella ja sitten illasta poltellaan nuotiota tuntikausia sanomatta sanaakaan.

Kirjani päähenkilö on usein väsynyt, rättiväsynyt. Silti hänen mielensä ei väsy samoin kuin omani aika ajoin. Ehkä hullussa puurtamisessa on jokin vinoutunut ratkaisu omaan henkiinherätykseen?

Mania

Minä luovuin sitten kaikesta. Avasin valmiiksi laatikonkin, jonne pudottaa valmiit liuskat piiloon, sillä orastava maniani antoi ymmärtää, että saattaisin kirjoittaa ihan mitä vain. Kirjoitin omaksi huvikseni. Sen tekeminen kuulostaa äkkiseltään helpolta, mutta se ei todellakaan ole sitä. Siksi hulluin työvaihe oli piilotettava kaikilta, jopa läheisiltä. Pieninkin ärsyke voi haitata täysin tahattomasti, sillä samassa kirjoitatkin, koska joku on utelias tai haluaa lukea lisää, etkä enää itsellesi. Minä sulkeuduin koittaen pysytellä todellisuuden piirissä. Välillä yritin maalata tai pelata, mutta aina tarina pakotti kirjoittamisen ääreen. Homma karkasi käsistä. Sosiaaliset suhteet lakkasivat olemasta. Tarina oli pakko kirjoittaa valmiiksi heti. Jokainen päivä odotin vain, koska päästä takaisin kirjoittamaan, kunnes lakkasin puhumasta kotonakin.

Minusta tuli aave. Olin paikalla, en läsnä. Valvoin pitkälle yöhön, mutta en ollut väsynyt. Painosta katosi 4 kiloa. Söin, jos muistin. Todellisuuden kanssa alkoi tulla vaikeuksia, kun aloin unohdella asioita.

Tiesin, että kunhan saan raakaversion valmiiksi, voin sitten vasta hyvillä mielin varmistua siitä, ettei mikään ärsyke haittaa tarinan kulkua kesken kaiken. Annoin läheisille varsin epämääräisiä kuvauksia työstäni.

”Se on hankala selittää.”
Onko? Kiitos vaan tästäkin tiedosta.

”Maailma on ikään kuin steampunkia, ehkä.”
Häh?

”Se on outo ja groteski.”
Jaa… Mutta mistä se kertoo?

”Joo, itse asiassa kyllä, siinä on kääpiö ja kissa.”
Hurraa! Paljastus!

Raakaversio tuli valmiiksi kolmessa viikossa 100 sivun viikkotahtia. Koska olen ennen nysvännyt novellien parissa, sivumäärä oli pienoinen yllätys itsellenikin. Ja kuinka luontevasti teksti kulkeutui paperille ilman esteitä. Joku kommentoi, että voisin auttaa väitöskirjan kirjoittamisessa. Käy, kunhan se on täysin fiktiivistä ja siinä on kiistanalaisia teemoja.

Vaimoni ilahtui kovin raakaversion valmistuttua. Hänestä tuntui, että olin ollut matkoilla viimeiset kolme viikkoa, ja saatuaan käsikirjoituksen hän alkoi käydä pumaskaa läpi. Oli minun vuoroni odottaa hermostuneena ensimmäistä palautetta.