Miltä tuntuu?

KirjapinoJulkaisujuhlat ovat ohitse ja Teatterimuseon kammioon saapui ystäviä ja tuttuja juhlimaan sekä nauttimaan tunnelmasta. Olinkin illalla niin lopen uupunut koko päivästä, etten saanut edes unen päästä kiinni. Ystäväni kysyi iltasella, että miltä nyt tuntuu. Outoa kyllä, ei tuntunut sen kummemmalta. Villit tuuletukset sattuivat kirjoitushetkinä, kun luova hulluus oli huipussaan. Nyt on vain elettävä seuraamusten kanssa ja kuunneltava uteliaana palautetta.

Työt eivät lopu tähän. Toinen kirja pitäisi vielä viimeistellä ja kovin moni näkemäni tai lukemani asia liittyy jollakin tavalla teokseen. Ensimmäisen palauterupeaman jäljiltä näyttää siltä, että voisi olla parempi päästää jumalat irti. Sillä tavoin näkee ihmisenkin helpommin.

Kaunis raakile ja tuhat muuta tarinaa

Toisen romaanin raakaversio valmistui viikko sitten ja se tulee aiheuttamaan harmaita hiuksia itse kullekin. Raakaversiot ovat sellaisia. Virheitä siellä täällä, mutta kun antaa ajan kulua, niin näkee itsekin tekstin vähän paremmasta vinkkelistä. Kirjoittaja lukee kuitenkin oman tekstinsä aivan eri tavalla, joten lukijaa tarvitaan. Onneksi vaimo uhrautuu. Sitten taas kirjoitetaan ja lopulta usean korjauskierroksen jälkeen tekstin voi lähettää muille koelukijoille.

Edellisestä romaanista opin, että työprosessi voi muodostua hyvinkin pitkäksi, vaikka kirjoittaisikin raakaversion muutamassa viikossa. Sen tähden olen yrittänyt ottaa tämän uuden projektin kanssa mahdollisimman rennosti. Suunnittelin, että antaisin tekstin levätä kesän yli ja tekisin siinä välillä aivan muita projekteja. Aina on jotain kirjoitettavaa – vain suunniteltu lopputulos ja muoto vaihtelevat.

Teksti joutui kuitenkin uudelleen käsiteltäväksi, kun vaimo tarttui syöttiin, ja sain pian vinon pinon palautetta. Se onneksi todistaa, että uudessa käsikirjoituksessa on järkeä, vaikka joudunkin tekemään (taas kerran) melkoisesti työtä, että lopputulos on tarpeeksi hiottu. Sain kuulla, että erityisesti maailma oli jälleen kerran mukaansatempaava, hahmot eläviä, tarina mielenkiintoinen ja juonen kaari eheä. Hiottavaa löytyy enimmäkseen joidenkin tapahtumien syventämisessä, sillä sorrun helposti kirjoittamaan siten, että ”ei pidä jäädä kuppaamaan”. Ensimmäisen version kohdalla se tarkoittaa lähinnä sitä, että omassa päässäni kirja on paljon syvällisempi kuin mitä se lukijalle on.

Edellisen voinee helposti sysätä roolipeliharrastuksen syyksi. Niistä on ollut vuosien varrella paljon hyötyä – tulee treenattua erilaisten hahmojen kanssa ja kannateltua pään sisällä melkoista vyyhtiä juonikuvioista syy-seuraussuhteisiin. Vastausten pitää tulla salamannopeasti, vaikka niitä kysyttäisiin putoavassa hississä. Huono puoli on sitten se, että olen oppinut kirjoittamaan erittäin tiivistä tekstiä, sillä muutama suuntaviiva riittää, kun mielikuvitus tekee lennossa loput. Proosaa kirjoittaessa pitäisi yrittää kuitenkin muistaa, että lukijat eivät löydä kaikkea rivien välistä, jos heille ei anna tarpeeksi eväitä.

Vaimon palautteen jäljiltä olo on hieman erilainen kuin esikoisen kanssa, jota työstin maanisella otteella, riemuitsin toden teolla sen valmistumisesta ja kärvistelin korjausehdotusten kanssa. Tällä kertaa huomaan tunteilleeni vain kirjoitusprosessin aikana ja rajapyykin saavutettuani vain nyökkään. Tekemistä riittää, mutta juuri nyt ei ole sen aika. Jonakin päivänä pakenen taas kirjaston kammioon, unohdan kaiken muun ja kaikki sujuu kuin itsestään.

Sanoja: 91737/91737

Melkoista rummutusta, väsyneitä iltoja ja taiteellisten vapauksien kanssa tasapainottelua. Niistä on pienet korjaushetket tehty.

Nyt(!) kun ylimääräiset täytesanatkin on kerätty ja poltettu roviolla, voisin väittää romaanin olevan valmis. Kaksi viimeistä palautteenantajaa kiinnitti kuitenkin huomiota pariin kohtaan, joita olisi hyvä vielä laajentaa, ja olen samaa mieltä käytyäni tekstin niin tarkasti läpi. Täytyy siis palata myöhäisiin iltoihin ja uniin, jotka tulevat todeksi. Kirjoittaa ja kadota hetkeksi vielä kerran ennen loppua.

Ja mitä unien seuraamiseen tulee, matkustan ensi viikolla Norjaan niiden perässä. Jotkut asiat on vain pakko tehdä, hullua tai ei.