Minä, sinä, hän

Kirjoittajalla ei ollut kanssani vaikeuksia, ei alkuunkaan. Hän oli liian utelias, ja minä halusin elää. Täydellinen yhdistelmä. Me tutustuimme nopeasti, aivan parissa päivässä, eikä hän koskaan kirjoittanut minusta muistiinpanoja paria sanaa lukuunottamatta. En missään tapauksessa ole hän. Hänestä se oli hyvin tärkeää, mutta silti hän piti minusta kovasti. Olin joku, joka pystyi astumaan toisaalle ja jäämään sinne. Olin joku, jolle hän pystyi puhumaan suoraan, joku jonka kanssa sai nauraa. Ja hän itki, kun sanoimme hyvästit.

Sinun kanssasi hänellä oli hieman päänvaivaa. Vaikka hän tiesi, missä asuit ja miten elit elämäsi, hän joutui palaamaan sen yksityiskohtiin vielä paljon myöhemmin uudelleen. Hän tiesi, että kohtaamme. Mutta se, miten jatkaisimme siitä eteenpäin, oli aina hämärän peitossa, kunnes tarina sen kertoi. Sinä uskalsit. Olin siitä hyvin ylpeä. Sinä tiesit paljon enemmän kuin minä, ja ilman sinua olisin eksynyt.

Kiitos, sanoit sen paremmin kuin minä olisin osannut. Minulla ei tosiaan ole valtaa päähenkilön tekemisiin, vaikka olenkin kirjoittaja. Kun hahmo elää jo omaa elämäänsä, voin enää vain taltioida, mitä hän tekee – ja joskus katsoa, kun hän kirjoittaa puolestani blogiin. Vaikka koen tuntevani hahmot hyvin, heistä kirjoittaminen tuntuu vaikealta, kun he ovat irti varsinaisesta kodistaan. Voin siis tuoda päähenkilön tänne, mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi, jolloin hän on varmasti yhtä hämmentynyt kuin minäkin.

Kunnes tapaamme seuraavan kerran.

Oikukas palaute

Romaanin koelukijan osa ei ole helppo. Varsinkin jos sattuu tuntemaan kirjoittajan, sillä miten muotoilla sanansa, jos ne tuppaavat olemaan kriittisiä? Millä tasolla palautetta pitäisi oikein antaa? Kirjoittaa 20 sivun essee vai tyytyä viljelemään tähtiä yhdestä viiteen? Riippuu täysin palautteen antajasta, sillä en ole vaatinut survomaan palautetta mihinkään tiettyyn muottiin.

Minä pyysin joitakin ihmisiä lukemaan teoksen ja kertomaan, mitä he ovat mieltä. Ihan sama mitä mieltä he ovat – kaikki palaute on tärkeää. Sekin, jos joku ei jaksa kymmentä sivua pidemmälle. Varteenotettava palaute on myös perinteisesti ”lukematta paska”. Hämmentynyt vaivaantuneisuus kertoisi puolestaan siitä, että teos on onnistunut herättämään joitakin häiriintyneitä tuntemuksia. Kuitenkin kun ensimmäinen palaute kolahti sähköpostiin, tunsin oloni lievästi sanottuna hermostuneeksi. Nyt saisin tietää ensimmäistä kertaa, mitä joku muu kuin vaimoni ajatteli.

Sattuneista syistä osa lukijoista on ansioituneita kielipoliiseja, joten pääsin ensin lukemaan pitkän listan kirjoitusvirheitä. Niitä jää aina jonnekin, teki mitä tahansa. Kirjoitusvirheet ovat kuitenkin vain se pienempi paha, sillä niitä voi helposti korjata. Kun lukija alkoi ruotia kirjan varsinaista sisältöä, sain oikeasti kärvistellä tuolissani. Ei, en ainakaan koske päähenkilöön! Argh, sen ja sen asian piti olla kunnossa – minähän korjailin juuri niitä kohtia jo moneen kertaan! Ja pidit kohtauksesta, jota itse pidin epävarmimpana? Ei tässä ole mitään järkeä.

Kun lukija ehdottaa parannuksia sisältöön eli toisin sanoen kehottaa kirjoittamaan uudelleen tiettyjä kohtia, se on aina pahempi kuin mikään muu, vaikka tietysti voin pitää pääni ja muokata vain sitä, minkä itse koen muokkausta vaativaksi. Ulkopuolisen kommentti herättää kirjoittajan kuitenkin pohtimaan asiaa. Vaikka ei noudattaisikaan neuvoja kirjaimellisesti, niin ainakin tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota sanavalintoihin ja kenties toistoihin. Ensin isolta vaikuttava ongelma ei lopulta olekaan niin iso, kun asiat laittaa oikeaan perspektiiviin. Täytyy osata vastaanottaa kritiikkiä ja suhtautua siihen rakentavasti. Kaikesta huolimatta ensimmäinen palautteenantaja piti kirjasta, ja kehotti minua lähettämään muokatun version kustantamoon.

Jäin odottamaan lisää yhteydenottoja jännityksellä senkin vuoksi, että osa ei edes ollut alkanut vielä lukea. Minulta kesti kolme viikkoa kirjoittaa ensimmäinen versio, mutta lukijoilta otti enemmän kuin kolme viikkoa edes aloittaa. Ehkä kesä oli surkea ajankohta kirjoille ylipäätään. Kaikilla oli muuta tekemistä. Milloin ihmisellä ei olisi muuta tekemistä?

Toinen palaute seurasi viikon kaksi ensimmäisen jälkeen. Koska olin samaan aikaan osallisena retkikunnassa, joka löysi valtavan vadelmasaaliin, olin emotionaalisesti valmistautunut mihin iskuihin tahansa. Ainakin voisin ääritapauksessa palata vadelmaviidakkoon ja kerätä mieleni puhki.

Toisen lukijan palaute oli pääosin positiivista, ja yllätyksekseni hän oli kiinnittänyt kirjassa huomiota aivan erilaisiin seikkoihin ja pitänyt eri henkilöistä. Osoitus kenties siitä, että teos voi olla monitulkintainen ja subjektiivisuudella on kovasti valtaa. Mutta mitä jos jokainen ihminen samaistuisi eri henkilöihin tai korostaisi täysin eri asioita? Se olisi kutkuttavan sekasortoista.

Kävimme palautteesta pitkän keskustelun – hän selvin päin, minä vadelmapäissäni – ja sen aikana palautteenantaja oli myös monessa kohtaa eri mieltä ensimmäisen lukijan osoittamista muutosehdotuksista. Olin ajatellut kirjoitusta lähettäessäni, että jos kaikki valittavat samasta asiasta, niin silloin se ehkä vaatii korjausta. Nyt äänet olivat tasan.

Kun kolmas lukija ilmoitti saaneensa kirjan luettua, hän pitäytyi varsinaisesta syvemmästä analyysistä, ilmeisestikin koska oli kokenut kirjan tietyt osa-alueet liian henkilökohtaisiksi. Hän ottikin omakseen aivan eri henkilön kuin muut. Ottaen huomioon, että romaanissa on minä-kertoja, ovat päähenkilön ajatukset, eivät vain teot, jatkuvasti lukijan edessä. Ja silti lukija samaistuu parhaiten hahmoon, jota päähenkilö kuvaa eli todellisuudessa lukija on samaistumisensa kohteen osalta täysin kertojan armoilla. Onko päähenkilön ajatusmaailma vain niin erilainen, että siihen on vaikea päästä kiinni? Voiko pitää kirjasta, vaikka ei pysty samaistumaan päähenkilöön?

Neljä lukijaa lukee tällä hetkellä yhä, toivottavasti. Olen utelias näkemään, kuinka paljon erilaisia asioita ihmiset vielä löytävät tekstistä, ja kuinka se puhuttelee heitä. Lukijat ovat hyvin eri tyyppisiä, joten mikäli kaikkien kommentit ovat ristiriidassa keskenään, sitä parempi, sillä se todistaa teoksen olevan moniulotteinen. Ikuisuuksia ei voi kuitenkaan odotella, sillä käsikirjoitus on yksinkertaisesti pakko viimeistellä syksyn mittaan, palautetta tai ei. Pelkään, että kirjan tunnelma kaikkoaa mielestäni, jos aikaa kuluu liian kauan, ja seuraava projektikin väijyy jo nurkan takana.

Kolmen lukijan palautteen jälkeen tunnen joka tapauksessa saaneeni lisää luottamusta romaanini suhteen. Minä uskon omaan teokseeni vankasti. Se tuntuu yhdeltä tärkeimmistä saavutuksista, ei vain kirjoittajan urallani, vaan myös elämässäni. Kirja on saanut minut uskomaan ihmeisiin ja inspiraation voimaan – ei tosin aivan tavanomaisimmalla tavalla.