Pidemmän kautta

Berlin bei nacht oli mielenkiintoinen kokemus. Siinä missä rohkeampi olisi sukeltanut suin päin mustien ikkunoiden taakse, sieluun tuijottava halusi lysähtää burleskiklubin tuolille pudotakseen siltä saksan lyhyen oppimäärän turvin. Kun balettitanssija katoaa yöhön esityksensä jälkeen ja tanssii alasti raivokkaiden sävelien edessä, oppii katsoja tuntemaan tanssissa piilevän hypnoottisen mystiikan, joka kurkottaa kauas historian hämärään.

Minun tekisi niin mieleni heittäytyä epäsovinnaiseksi. Pitäisikö? Katsokaas, silloin on helpompi kirjoittaa. Tajusin tänään merkittävän asian. Olen opiskellut aika paljon kaikenlaista saamatta kasaan minkään valtakunnan tutkintoa, mutta en ole heittäytynyt itseopiskelemaan viideksi vuodeksi kirjoittamisen saloja. Niin, tutkintoa ei siitä irtoaisi, mutta tulisi ainakin tehtyä jotain mielenkiintoista.

Kuten kaikkiin muihinkin asioihin, tarvitaan vain suuruudenhulluutta, alaston tanssija ja hengellinen arvoitus, ja kaikki loppu sujuu itsekseen. Kustantajien hitaaseen junnaamiseen se voisi tuoda kummasti nopeuttavan vireen. Esikoinen kun purjehtii yhä, mutta malttakaa vielä tovi, niin se kyllä saapuu satamaan.

Karkkiväritetty auringonnousu

Viikon päästä aloitan opiskelun jälleen kerran. Olen kokeillut sitä vuosien varrella monesti, mutta ala kuin ala on tuntunut tyhjänpäiväiseltä. Mutta eipä siinä mitään, sillä aina sieltä on jotain kokemuksia jäänyt haaviin. Epäonnistumiset, katsotaas, ne ovat myös kokemuksia, joista saa irti yllättävän paljon, kun saa päähänsä outoja ideoita. Mutta ennen kaikkea näen taas, mitä tapahtuu kodin ulkopuolella.

Aloin suunnitella roolipeliä ihan huvin vuoksi – oikeastaan puolittain vitsinä. Homma lähti nopeasti lapasesta ja asiat yhdistyvät toisiinsa turhankin vauhdikkaasti. Maailmojen luominen on leppoista puuhaa, kun saa järjestää olevaisuuden uudelleen hilpeällä tavalla. Projektini perusidea on nojata jossain määrin satuihin ja japanilaisiin 8-16 bittisen kauden seikkailupeleihin, joista minulla on lapsuudesta lämpimiä muistoja.

On muuten yllättävän vaikea karistaa yltään vakavan ja synkän maailman viitta ja heitellä ympäriinsä karkkiväriä. Mutta piru vie, se on piristävää touhua ja samalla saa huomata, kuinka omat ajatukset kaipaavat tuulettamista, sillä ne pyörivät totuttua kehää – opittuja kaavoja ja ratkaisumalleja. Jopa kuvitus tulee ajateltua aivan erilaisesta vinkkelistä, mutta valitettavasti en osaa piirtää edes tikku-ukkoja kunnolla, vaikka pystyn visualisoimaan vaikka mitä. Mistähän löytäisin hullun kuvittajan?