Sanoja: 91737/91737

Melkoista rummutusta, väsyneitä iltoja ja taiteellisten vapauksien kanssa tasapainottelua. Niistä on pienet korjaushetket tehty.

Nyt(!) kun ylimääräiset täytesanatkin on kerätty ja poltettu roviolla, voisin väittää romaanin olevan valmis. Kaksi viimeistä palautteenantajaa kiinnitti kuitenkin huomiota pariin kohtaan, joita olisi hyvä vielä laajentaa, ja olen samaa mieltä käytyäni tekstin niin tarkasti läpi. Täytyy siis palata myöhäisiin iltoihin ja uniin, jotka tulevat todeksi. Kirjoittaa ja kadota hetkeksi vielä kerran ennen loppua.

Ja mitä unien seuraamiseen tulee, matkustan ensi viikolla Norjaan niiden perässä. Jotkut asiat on vain pakko tehdä, hullua tai ei.

Hulluuden palapeli

Ensin korjaaminen tuntui kamalalta. Tekstissä ei pitänyt olla pahemmin vikaa, mitä nyt muutama pilkkuvirhe. Niinpä niin… Ajatus juoksee näppäimistön mukilointia nopeammin ja kirjoittaminen kulkee jäljessä. Usein se tarkoittaa sitä, että sanoja puuttuu kokonaan, sillä olen jo seuraavassa lauseessa. Jossain tapauksessa se voi tarkoittaa, että olen jo kokonaan seuraavassa kohtauksessa…

Syntyy aukkoja, joiden paikkaaminen vie aikaa, sillä ne haastavat toden teolla kirjoittajan. Keskelle lisääminen tarkoittaa, että syntyy epäloogisuuksia. Palapeliin ilmestyy yhtäkkiä muutama nurkka lisää sen turvallisen neljän sijasta. Ylimääräisiä palojakin on runsain mitoin pitkin pöytiä ja löytyypä niitä aamulla tyynyn altakin.

Huvittava ongelma oli, että muistiinpanot olivat päässä. Koko aikana olin raapustanut vain 4 post-it lappua, eikä niissäkään ollut paljon järkeä. Ne eivät taatusti sopineet palapeliin sellaisenaan. Nyt kun katson niitä jälkeen päin, huomaan, kuinka ne ovat muuttaneet muotoaan, jalostuneet. Hyvin yksinkertaiselta kuulostava idea muovautuu yhä monimutkaisemmaksi, kunnes se sopii täydellisesti palapeliin.

Punakynän viillot ovat kuin veriroiskeita. Siinä vaiheessa aloin jo rakastaa kirjoitusvirheitä, kun eteeni osui koko sivun pituinen marginaaliin kirjoitettu palautepötkö, jonka jokainen sana tuntui tarkoittavan tunnin työtä. Oli palattava uudestaan kohtaukseen, elettävä ja sisäistettävä se. Ja lopulta oli varottava ristiriitoja tarinan sisällä, joihin kasvaa sokeaksi, kun on lukenut kaiken yhä uudelleen ja uudelleen. Mieli kuitenkin riemuitsi joka kerta, kun nuo tarvittavat tunnit olivat takana ja romaani oli jälleen kerran elävämpi.

Joskus pelkäsin sitä, etten voisi enää palata maailmaan takaisin. Entä jos en vain yhtäkkiä tuntisi mitään? Jos en voisi elää tarinan mukana, silloin en myöskään voisi kirjoittaa. Luova hulluus tyrehtyisi, eikä minulle jäisi enää mitään. Milloin luova hulluus sitten loppuu? Siksikö jotkut kirjailijat vetävät päänsä täyteen, pitääkseen hulluudesta kiinni?

Pelkoni olivat kuitenkin turhia, sillä luotu tarina eli niin vahvasti omaa elämäänsä. Oli erityisen tärkeää, etten pysähtynyt miettimään pilkkuja ensimmäistä versiota kirjoittaessani, sillä mielikuvat ja tunne olivat tärkeämpiä kuin itse muste, joka taltioi kaiken. Toiseen maailmaan astumiseen ei tarvittu lasillistakaan punaviiniä. Palava insipiraatio sekoittaa pään ihan omin avuin.

Ja niinpä lopulta, pala palalta, toinen versio valmistui. Pilkkuja ei juuri viilattu, niitä lisättiin. Illat venyivät jälleen kerran, mutta nyt minulla oli joku, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, jos keksin liian monia vaihtoehtoja. Joku, joka uskalsi sanoa asioita päin naamaa niin, etten vetänyt hernettä nenääni. Hulluus, ystävät, on tarttuvaa laatua. Luova hulluus sitäkin enemmän. Sen johdosta vaimoni ei malttanut enää olla poissa koneen viereltä, kun kolmatta korjauskierrosta aloitettiin.

Punakynällä, raa’asti

”Hahahaaaa! Se on valmis… Valmis!”
-muuan hullu klo 1.38 eräänä yönä

”Luitko jo?”
”Entä nyt?”
”Sano jotain välikommentteja?”
-muuan hullu seuraavana päivänä

Mikäli puolivalmiin tekeleen piilottelu on vainoharhaista sekoilua, palautteen odottaminen onkin sitten varsinaista kärvistelyä. Takana kolme viikkoa maanista valvomista, puhumattomuutta ja välttelyä, kun vaimollani ja minulla on tapana puhua kaikesta.

”Et sinäkään sanonut mitään kesken kirjoittamisen, joten en minäkään sano kesken lukemisen.”
-terveisin vaimo

Reilu meininki. Onneksi lukeminen on sentään nopeampaa kuin kirjoittaminen, ja minun ei tarvinnut kärvistellä kuin kaksi päivää. Ne tuntuivat kyllä kamalan pitkiltä ja pööpöilin sen ajan parhaan mukaan. Ensimmäisen palautteen odottaminen tuntui samaan aikaan pelottavalta ja jännittävältä. Kaikki nuo yöt poissa, joten tuloksen olisi parasta olla sen arvoinen.

Vaimoni ei muuten harrasta curlingia, joten tiesin, ettei minun tarvinnut odottaa yhdentekeviä ”ihan hyvä” -kommentteja tai vielä pahempi, ”halipusimusitosihyvä”-tasoisia ”en kehtaa loukata” -ylistyksiä. Hän piti romaanista, mutta… tekstihän oli ollut varsinainen raakile. Kirjoitettu yhtä soittoa niin, etten ollut taakseni katsonut lainkaan. Niinpä selvittyäni ensimmäisestä palautteesta printtasin raakaversion ulos ja punakynän kanssa vaimoni lähti nyt käymään nivaskaa läpi.

Kävimme pitkiä ja perusteellisia keskusteluja romaanista. Osa aiheista oli kipeitä, sillä olin tietysti kuvitellut tekstin olevan kovin hyvässäkin kunnossa. Piti vain myöntää itselle, että varsinainen työ oli vasta alkamassa. Jos kolmen viikon matka oli ollut rankka, niin en edes osannut kuvitella, kuinka rankkaa on aloittaa korjaaminen, tiettyjen kohtien uudelleen kirjoittaminen ja lisäykset, joita tarina selvästi vielä vaati. Vaimoni kehotti minua pitämään taukoa jonkin aikaa. Taisin sortua alle viikossa.