Minne haluat mennä?

Esikoinen on omilla teillään. Oli jo aikakin kaikkien niiden tuhansien pienten asioiden jälkeen, jotka vaativat niin arvoituksellisen tarkkaa silausta. Odottavan aika ei ole kovin pitkä, jos odotusaika venähtää kokkojen tienoille. Sitä ehtii unohtaa yhtä sun toista. Itseni kohdalla se tarkoittaa, etten muista kuka olen.

Mutta onhan sitten vielä viimeisin. Sen, jonka piti olla ensimmäinen. Huvittavaa sinänsä. Keskenjääneitä raakileita, jonka lauseet nyt luettuna saavat haukkomaan henkeä. Mihin minä sitten jäin? Rannalle öisen meren, sillä myrskypilvet, jotka kokoontuivat olivat kuin uuden maailman kolossit. Jos sinne haluaa matkustaa, ei koskaan palaa takaisin muuttumatta. Ja joskus matka jää kesken, niin asiat vain ovat. Sitä pitää aina tehdä niin kuin parhaaksi näkee, kävi miten kävi.

I begin to sing of Poseidon, the great god,
mover of the earth and barren sea,
the sea-god who is lord of Helikon and Aigai.
O Earth-shaker, two-fold is your god-given prerogative
to be a tamer of horses and savior of ships.
Hail, Poseidon, black-maned holder of the earth!
Have a kindly heart, O blessed one, and come to the aid of sailors!

Homeric Hymns, To Poseidon. Käänt. Apostlos N. Athanassakis

Ennen kuin

Eilen kulkiessani satuin katsomaan ylös taivaalle, ja näin lintujen lentävän kohti etelää. Kliseinen vertauskuva, mutta edellisen kerran kiinnitin huomiota niihin keväällä. Silloin ne olivat palaamassa takaisin. Linnut taitavat jatkaa samaa rataa vuodenaikojen vaihteluiden mukaan. Sittenkin kun meistä aika jättää.

Alkukantainen vaistoni tönäisee minua ja muistuttaa siitä, kuinka nopeasti kesä kuluikaan. Kun katson iltaisin sadepisaroiden valuvan ikkunalasia pitkin, tiedän, että minunkin on pian lähdettevä merten taakse. Uusi ja tuntematon seikkailu. Enkä tiedä koska palaan.

Iltojen pimeydessä on lähdettävä kävelylle, koettava syksy sen omassa elementissään. Ei kannata vältellä jokaista kuraista lätäkköä, johon sattuu jalkansa asettamaan. Niityn halki tarpominen on kuin ’Leijonaa mä metsästän’-laulussa – niin jännittävää kuin siitä itse osaa tehdä. Mutta kun kuljen kylmässä illassa pohtien tulevaa, odotan minä hetkenä hyvänsä näkeväni sirkuksen valot harmaan massan keskeltä. En voi lähteä merten taakse, ennen kuin olen sanonut hyvästit. En voi lähteä, ennen kuin olen nähnyt värit taas ensimmäistä kertaa.

Vieraissa käsissä

Pitkiä öitä, kirjoitusvirheitä ja yksityiskohtien muokkausta. Valmis. Taas kerran valmis. Tällä kertaa koelukijoita varten. Vaimoni ja minä tiesimme, että muutoksia tulee vielä, mutta me emme pystyneet enää muokkaamaan tekstiä, sillä olimme lukeneet ja lukeneet… Ilta toisensa jälkeen, emmekä enää nähneet metsää puilta. Oli aika antaa teksti muiden käsiin.

Koelukijat valittiin sekalaisesti järjestyksessä, kuten kuuluu tehdä myös kokoelmalevyjen kappalevalintojen suhteen. Ne, joita olin eniten kiusannut sekavilla kuvailuilla, pääsivät lukemaan ensimmäisenä. Koska sekalaiseen järjestykseen kuuluu ripaus salaperäistä satunnaisuutta, lukijoiksi valikoitui myös ihmisiä, jotka kuulivat vain minun tulleen hulluksi ja siinä se.

Muistan elävästi hetken, kun ensimmäistä kirjoitusta lähetettiin. Lähettääkö vai eikö? Ja onkohan se vielä valmis sittenkään. Mielessä ehti jo muodostaa palautteen lukijan puolesta – kyllä, pakolliset huumorivaihtoehdotkin.

Sinne meni. Lähetetty.

Ja sitten odotus. Kun käsikirjoitus on poissa käsistäsi, sinun on turha korjata sitä, ennen kuin palaute on saatu. Pitää opetella taas elämään normaalisti, ehkä syödäkin joskus jotain. Hiljalleen menetetyt kilot palautuvat, vaikka toisinaan odotus ajaa hulluksi. Sitä luulee, että palautetta odottaessa pystyisi keskittymään johonkin muuhun, mutta se on vaikeaa, kun ei malta olla tarkistamatta sähköposteja. Joko nyt? Joko nyt?

On liikaa aikaa pohtia, mitä muut sanovat teoksesta, joka ei ole sovinnaisimmasta päästä. Välillä miettii, onko annettu käsikirjoitus itseasiassa vuoropuhelu tai peräti utelu omalta puoleltani? Antamalla luettavaksi tietyn tekstin tulen samalla tiedustelleeksi henkilökohtaista mielipidettä teemoihin ja yksityiskohtiin. Palautteen antaja voi kokea olonsa vaivaantuneeksi, mikäli teos kysyy asioista, joihin ei mielellään haluaisi vastata, mutta tällöin kirjoittaja ei myöskään saa koko palautetta. Onko lukijan heitettävä pois subjektiivisuutensa kyetäkseen kriittisiin arvioihin? Ehkä, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Loittonemalla liikaa itsestään on vaikea kyetä esteettisiin havaintoihin.

Kirja tai elokuva on usein sitä vaikuttavampi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen. Nykyään media tykittää meille informaatiota siihen tahtiin, että jo pelkän elokuvatrailerin perusteella voi joskus jättää koko rainan katsomatta. Entä kirjat sitten? Ennakkotiedot saattavat vääristää lukukokemuksen, jos omat odotukset eivät täytykään siten, miten kuvitteli. Siksi arvoitus, arvon lukijat. Etten vain pilaisi mitään etukäteen.

Joudun odottamaan, kunnes kaikki palaute on kerätty. Ne pitää yhdistellä. Katsoa, repivätkö ihmiset pelihousunsa samasta tekstinpätkästä. Siinä vaiheessa kirjoitusvirheet ovat pienin huoli, sillä kokonaisuuksien muuttaminen saa aikaan kyyneliä. Minä voin pitää myös itsepäisesti kiinni tekstistä. Se on minun kirjani. Palautekierroksen jälkeen alkaa viimeinen rutistus, jotta teoksen voi lähettää kustantajalle mahdollisimman viimeisteltynä. Ja sitten taas odotellaan – toivottavasti niin pitkään, että pystyn keskittymään johonkin uuteen.

Odottavan aika on pitkä. Uusia projekteja on mahdoton aloittaa ja on vain odotettava ensimmäistä saapuvaa viestiä, joka vie minut takaisin toiseen maailmaan kertarysäyksellä.