Sateesta seuraavaan

Perjantaiyö jäi vähille unille, kun kirjoitin raivoisasti loppuun toisen romaanin toisen version, joka alkaa vihdoin olla sellaisessa kunnossa, että voidaan siirtyä suurista linjoista pilkunviilaukseen. Ensimmäinen versio valmistui viime vuoden toukokuussa, mutta romaani ehti levätä 9kk ennen kuin pystyin taas käymään siihen käsiksi. Sitten elämä juonitteli pääni menoksi yhä oudompia arvoituksia, kunnes olin jälleen valmis kohtaamaan käsikirjoituksen.

Jäin vuoden alussa kotiin keskittyäkseni kirjoittamiseen, ja ratkaisu tuntuu yhä enemmän oikealta. Päivisin vireystila on parhaimmillaan, ja on osattava antaa itselleen myös aikaa rauhoittua ja kuunnella sisintään. Koin turhaan epätoivoa käsikirjoituksen vuoksi, sillä kaikki välissä kokemani on opettanut minulle enemmän kuin mikään elämäni aikana. Olen enemmän kuin osieni summa.

Tästä on hyvä jatkaa ja kurotella kohti toisia taivaita, joiden on tarkoituskin hämmentää. Ja kuten yölliset muistiinpanoni osoittavat, joidenkin asioiden on tarkoitus hämmentää myös lukijoita. Olkaa hyvä.

kohdista jumalallinen sirpale

XV! palvelijakävely korosta senaatti vs urkkijat vs palvelijat

keskustelu Armaggin kanssa

anektodoi juhliin Charles V! Belgiassa!

JACK puhuu moraalilaista!

LOKIT TAISTELU EI KORPIT!

Ja lopuksi sanat bussilipun takana, joita en muista kirjoittaneeni:

koskettaa kättä
sateessa
ei pelkoa!
matka täyttyy
halki Elysiumin

Hulluuden palapeli

Ensin korjaaminen tuntui kamalalta. Tekstissä ei pitänyt olla pahemmin vikaa, mitä nyt muutama pilkkuvirhe. Niinpä niin… Ajatus juoksee näppäimistön mukilointia nopeammin ja kirjoittaminen kulkee jäljessä. Usein se tarkoittaa sitä, että sanoja puuttuu kokonaan, sillä olen jo seuraavassa lauseessa. Jossain tapauksessa se voi tarkoittaa, että olen jo kokonaan seuraavassa kohtauksessa…

Syntyy aukkoja, joiden paikkaaminen vie aikaa, sillä ne haastavat toden teolla kirjoittajan. Keskelle lisääminen tarkoittaa, että syntyy epäloogisuuksia. Palapeliin ilmestyy yhtäkkiä muutama nurkka lisää sen turvallisen neljän sijasta. Ylimääräisiä palojakin on runsain mitoin pitkin pöytiä ja löytyypä niitä aamulla tyynyn altakin.

Huvittava ongelma oli, että muistiinpanot olivat päässä. Koko aikana olin raapustanut vain 4 post-it lappua, eikä niissäkään ollut paljon järkeä. Ne eivät taatusti sopineet palapeliin sellaisenaan. Nyt kun katson niitä jälkeen päin, huomaan, kuinka ne ovat muuttaneet muotoaan, jalostuneet. Hyvin yksinkertaiselta kuulostava idea muovautuu yhä monimutkaisemmaksi, kunnes se sopii täydellisesti palapeliin.

Punakynän viillot ovat kuin veriroiskeita. Siinä vaiheessa aloin jo rakastaa kirjoitusvirheitä, kun eteeni osui koko sivun pituinen marginaaliin kirjoitettu palautepötkö, jonka jokainen sana tuntui tarkoittavan tunnin työtä. Oli palattava uudestaan kohtaukseen, elettävä ja sisäistettävä se. Ja lopulta oli varottava ristiriitoja tarinan sisällä, joihin kasvaa sokeaksi, kun on lukenut kaiken yhä uudelleen ja uudelleen. Mieli kuitenkin riemuitsi joka kerta, kun nuo tarvittavat tunnit olivat takana ja romaani oli jälleen kerran elävämpi.

Joskus pelkäsin sitä, etten voisi enää palata maailmaan takaisin. Entä jos en vain yhtäkkiä tuntisi mitään? Jos en voisi elää tarinan mukana, silloin en myöskään voisi kirjoittaa. Luova hulluus tyrehtyisi, eikä minulle jäisi enää mitään. Milloin luova hulluus sitten loppuu? Siksikö jotkut kirjailijat vetävät päänsä täyteen, pitääkseen hulluudesta kiinni?

Pelkoni olivat kuitenkin turhia, sillä luotu tarina eli niin vahvasti omaa elämäänsä. Oli erityisen tärkeää, etten pysähtynyt miettimään pilkkuja ensimmäistä versiota kirjoittaessani, sillä mielikuvat ja tunne olivat tärkeämpiä kuin itse muste, joka taltioi kaiken. Toiseen maailmaan astumiseen ei tarvittu lasillistakaan punaviiniä. Palava insipiraatio sekoittaa pään ihan omin avuin.

Ja niinpä lopulta, pala palalta, toinen versio valmistui. Pilkkuja ei juuri viilattu, niitä lisättiin. Illat venyivät jälleen kerran, mutta nyt minulla oli joku, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, jos keksin liian monia vaihtoehtoja. Joku, joka uskalsi sanoa asioita päin naamaa niin, etten vetänyt hernettä nenääni. Hulluus, ystävät, on tarttuvaa laatua. Luova hulluus sitäkin enemmän. Sen johdosta vaimoni ei malttanut enää olla poissa koneen viereltä, kun kolmatta korjauskierrosta aloitettiin.