31. syyskuuta, 1936

Sataa jatkuvasti ja pisarat juoksevat kilpaa nokeentunutta ikkunaa pitkin. Seinät pursuavat papereita, kirjoja ja lehtileikkeitä. Kirjoitan salaa ja minun pitäisi olla jo vainoharhaisempi kuin kukaan muu tässä veden ympäröimässä kaupungissa. Ei ole helppoa olla sankari vääristä syistä, mutta vielä vaikeampaa on yrittää tappaa vanha minänsä, jolle pitäisi löytää käyttöä. Ja kuka ylipäätään uskaltaa rakastua kaupungissa, jossa kaikki urkkivat kaikkia?

Vedenpaisumuksessa ei ole tärkeää se, miksi se tapahtuu, vaan mitä tapahtuu sen jälkeen. Kun viimeinen tuomio ei tulekaan, mitä sitten?

Äänekäs hiljaisuus

Joskus sitä kuvittelee, että vetäytymällä jonnekin hiljaiseen paikkaan saisi jotain aikaiseksi. Ikään kuin ympäristön rauha takaisi täydellisen kirjoitusmiljöön, joka toisi tarjottimella ideoita tarinoiden ruokapöytään. Joskus taas kirjoittaja haluaa ehkä levätä hiljaisuuden keskellä ja työstää ajatuksia rauhassa. Mutta suunnitelmat eivät menee aina kuten pitäisi…

Eletään kesän viimeisiä päiviä. Syksy on saapumassa hirvikärpästen armadan saattamana, ja tarinamme sankari ajelee leppoista tahtia kohti pohjoista vetäytyäkseen metsien hiljaisuuteen yhdessä sekalaisen joukon kanssa. Tarkoitus on siinä samalla rupatella – mikä ettei – ja ollessaan varsin hilpeä veikko itsekin sankarimme on päättänyt tarjota samaan kohteeseen meneville kyydin.

Kultainen sääntö numero yksi: älä ota tuntemattomia kyytiin. Muut säännöt ovat soviteltavissa tähtien asennon ja mielialan mukaan. Kysy siis ennakolta lisätietoja, äläkä yritä olla kuten hilpeä suharimme. Seikkaileminen on vaarallista, sillä se aiheuttaa päänsärkyä.

Muutama minuutti kyytiläisen nappaamisen jälkeen sankarimme tiedostaa, että matkasta on tulossa pitkä. Puhepadan aloittaessa höpöttämisen ääni ja sanat yhdistyvät vyöryksi, joka teilaa ajatuksetkin päästä. Puhepata rakastaa äänessäolemista ja puhuu siitäkin aiheesta pitkään ja antoisasti antaen kimakan äänensä valloittaa ahtaan tilan kokonaan. Kun hän silloin tällöin sattuu kysymään jotain, hän ei kuuntele vastausta, vaan alkaa saman tien kertoa omia kokemuksiaan. Kysymykset on tarkoitettu kaiketi vain varmistamaan, että kuuntelija on vielä elossa ja korvat höröllä. Seuraavan kolmen tunnin aikana sankarimme saa kuulla enemmän tuntemattoman ihmisen henkilökohtaisia asioita kuin olisi soveliasta, ja ensimmäistä kertaa mieleen juolahtaa ajatus, kuinka houkuttelevia ovatkaan nuo vastaan saapuvat rekanjärkäleet.

Vihdoin sankari on perillä ja autosta noustessaan kuvittelee pyyhkivänsä korvista valuvan veren kohteliaasti kukalliseen nenäliinaan. Hän on huomattavan seesteinen huolimatta pitkästä matkasta, ja kuuntelee nyt korven parantavaa rauhaa. Ei tosiaan ole mitään kuultavaa, ei edes liikenteen kaukaista melua. Mutta rauha loppuu hetkessä, kun hiljaisuus ei miellytä Puhepataa.

Pakopaikkaa ei ole. Koskaan sankari ei ole odottanut muiden ihmisten saapumista näin kiivaasti. Tulkaa jo, missä olette, hän kivahtaa ajatuksissaan, joiden kuuleminen on niin kovin vaikeaa. Puhepata kertoo väkivaltafantasioistaan ja niitä riittää. Viimein näkyy auto… Aikaa on kulunut yli kaksi tuntia – sankarimme on tarkistanut kelloaan jo useasti.

Mutta voi! Tietenkin puheliaan ystävämme on tutustuttava kaikkiin uusiin ihmisiin ja niin sankarimme saa kuulla – arvaatte oikein – samat jutut uudelleen, sillä Puhepadan ääni kantaa kyllä upeasti kaikkein kaukaisimpaankin korpeen. Villieläimetkin kaikkoavat kailotuksen tieltä.

Ja niin sankarimme viikonloppuun mahtuu vain ohikiitävän lyhyitä hiljaisia hetkiä, jolloin tulee nautittua luonnosta ja ehkä juteltuakin hieman. Koko muu aika kuluu eeppisen henkilökohtaisen vuodatuksen kuuntelemiseen, eikä se koskaan pääty. Jo ensimmäisenä aamuna sankarin pään sisällä ei ole enää mitään muuta kuin karmea mekastus. Ajatus ei kulje. Vuodatus tunkee mukaan myös muihin keskusteluihin yllättävän taidokkaasti. Kun sankarimme puhelee jonkun kanssa, Puhepata ilmestyy paikalle, puhuu päälle ja katkaisee keskustelun viimeistään alkamalla laulaa sopraanoäänellään nuotin vierestä.

Sitten on vielä pitkä kotimatka. Puhepata kertoo, kuinka ihana oli lähteä leirille vuodattamaan asioitaan. Ehkä hän voisi kutsua ihmiset kotiinsa joskus? Voitaisiin jutella. Sankarimme ottaa niin neutraalin asenteen kuin mahdollista. Hän on suorastaan epäinhimillisen tyyni. Ei sano yhtään mitään, keskittyy vain ajamiseen. Kun vuodattaja lopultakin jää kyydistä, voi hetken hengähtää. Sankarimme ajatukset saavat taas liikkua vapaasti. Voi miten mukavaa on päästä kotiin, sankari ajattelee ja huomaa, kuinka ihanan hiljaista siellä onkaan. Linnoituksensa jättäminen on joskus pahuksen vaarallista.

Turkoosin taivaan varjossa

Tilat edustavat meille kaikille jotain. Ne voivat olla yhtä hyvin lapsuuden muistojen kultaamia piiloja ja pakopaikkoja tai sitten puhtaasti mielikuvituksen luomia tiloja, joilla on oma symboliikkansa. Ne voivat tuottaa pelkoa, surua ja iloa, mutta ne antavat aina jotain kirjoittajalle.

Elän vahvasti paikkojen kautta, ja ne voisivat kertoa loputtomasti tarinoita. Siinä missä todellisuus voi olla petollinen ja pettää odotukset, on mielikuvitus paljon armollisempi, joskin sitä voi olla vaikea koskettaa. Entä kun yrittää ojentaa lukijalle avaimen, jotta tämä voisi kokea edes osan siitä, mikä on koitettu kirjoituksin herättää henkiin?

Tarinani nivoutui yhteen paikkojen avulla. Kun kerran pääsin mielessäni käymään yhdessä tapahtumapaikoista, näin miten tarina eteni sinne asti kuin itsekseen. Vaikka tarina ei etenekään miljöön ehdoilla, sen tuomaa inspiraation voimaa on mahdoton kiistää.  Eri paikoissa elävät hahmot saavat oman historiansa, kun astelee samoja polkuja ja käytäviä heidän kanssaan.

Kuvitelluissa paikoissa eläminen avaa aistit joka suuntaan, ja kirjoittajan on helppo kokea siellä asioita, jotka koskettavat syvästi. Ja joskus myös jättää sinne jotain, jota on vaikea huomata taustasta. Onko jokainen paikka sitten merkityksellinen? Täynnä salattua symboliikkaa? Ehkä. Subjektiivinen kokemus varmistaa sen, että mahdollisuuksia on yhtä monta kuin lukijoita. Kirjan tapahtumapaikat, niin suuret kuin pienet, puhuvat oman tarinansa, kunhan uskaltaa astua sisään maailmaan.

Sirkusvaunu on osa sirkusta. Kaksi paikkaa, suuri ja pieni. Sirkusvaunu on oma maailmansa suuremman sisällä, ja siellä asuvat määrittävät pitkälti sen olemuksen hyvin pienillä asioilla, vaikka ahtaus onkin kutistaa vaunun roolin olemattomaksi. Entä kun astut ulos tuosta pienestä maailmasta suurempaan? Mitä koet? Riippuu täysin siitä, kuka olet, kun astut ulos. Millainen sirkus on kyseessä? Onko päivä vai yö? Onko sirkus täynnä tuoksuja vai lahoaako se yksinäisenä? Entä maailma sen takana, tähdet sen yllä? Täynnä mahdollisuuksia.

Sitten ovat vielä todelliset paikat. Joskus ne palauttavat niin monia muistoja mieleen, että niitä muotoilemalla olisi uusien tarinoiden äärellä. Mutta kun paikalle rahtaa kirjoituskoneen vallattoman inspiraation toivossa, saa huomata, että jotkut muut seikat ovat vallanneet tutun paikan, eikä kirjoittamisesta tule mitään.

Onko kirjoittajan työpiste ylipäänsä merkityksellinen? Se on paikka täynnä tarinoita ja mahdollisuuksia, kunhan vain pääsee sisään kompastumatta romuihin tai kaatamatta kirjahyllyä. Kun vanhan ajan kirjoituskoneella pystyi vain kirjoittamaan, tietokoneen turjake on siitä kurja, että sieltä löytyy harhautuksia ihan tarpeeksi. Viime kädessä kyse onkin vain siitä kumpi on vahvempi, inspiraatio vai todellisuus. Sen myötä – onko edes olemassa paikkaa, jossa voi kirjoittaa rauhassa? Vai onko rauha sitä, että on jatkuvasti toisaalla.