Syvällisestä eläytymisestä ja sen seurauksista

Sekosin. Se onnistui tosin varsin yllättävällä tavalla ja hieman puun takaa, vaikka merkit olisivat olleet luettavissa jo aikaisemmin, jos vain olisin hieman keskittynyt. Mutta inspiraatio on sitä vahvempi, mitä syvemmälle hahmoon sukeltaa, kunnes lopulta ei enää tiedä, kumpi on kumpi.

Parhaimmat tarinat alkavat syvällä Karibialla, mutta tällä kertaa kyse oli roolipelikampanjasta, jonka tarkoituksena oli keskittyä ihmissuhteisiin. Poikkeuksellisesti pelasin vain yhtä hahmoa eli en toiminut pelinjohtajana (joka ohjaa kaikkea muuta paitsi pelaajien hahmoja). Vuoden verran kaikki sujui tasaisesti, sillä muiden kirjallisten projektien vuoksi minulla oli vaikeuksia päästä hahmooni kunnolla kiinni huolimatta siitä, että keksin kyllä hyvin tarvittavia käänteitä. Noin kuukausi takaperin aloin kirjoittaa päiväkirjaa hahmon näkökulmasta ja mopo alkoi karata käsistä suhteellisen nopeasti.

Pystyn nimittäin sisäistämään erittäin tehokkaasti erilaisia tunnetiloja, sillä ne ovat erinomainen, ellei jopa korvaamaton apuväline hahmoja luotaessa, pelattaessa ja kirjoittaessa. Yleensä tiedän tarkoin, mitä hahmo tuntee, mutta tällä kertaa tunsin täysillä. Ohjaamani hahmon tunnetilat menivät välillä äärilaidasta toiseen, mutta iskin vain lisää löylyä, sillä inspiraatio jylläsi sitä paremmin, mitä enemmän tunsin.

Sitten raja alkoi hämärtyä. En päässyt tunnetiloista enää irti reaalimaailmassa, vaikka minulla ei ollut mitään syytä ylläpitää niitä. Alkoi ahdistaa ja normaali elämä tuntui raskaalta äärimmäisten tunteiden velloessa taustalla. Olen tottunut spekuloimaan mahdollisilla lopputuloksilla ja puimaan hahmoja jatkuvasti, sillä niiden kautta yleensä löytyy uusia ideoita. Tällä kertaa aloin omaksua tunteita, jotka eivät enää olleet osa pelin tapahtumia, vaan kuvittelemani juonikaaren yksi mahdollinen lopputulos. Olin siis toisin sanoen todella pihalla: mielikuvitusmaailmassa, jonka hahmo oli mielikuvitusmaailman mielikuvitusmaailmassa.

Vuorokauden valvottuani tunteiden kanssa tajusin onneksi, etten enää koe hahmoni tunteita, vaan olin löytänyt jotain omasta itsestäni – jotakin, jotka olin haudannut kauan sitten ja luullut käsitelleeni. Alitajunta osaa olla pirulainen, mutta tällä kertaa en enää ollut se kokematon nuorukainen, vaan enemmän elämää nähnyt ja pystyin käsittelemään tunnetilat oikeassa kontekstissa.

Aivan kuin lukko olisi auennut pääni sisältä. Ahdistus katosi samalla hetkellä, kun todella ymmärsin, mistä oli kyse. Hahmoni oli tietämättäni antanut minulle eväät käsitellä tunnetilaa, joka oli hautautunut vuosikausia sitten vain sen takia, etten ollut osannut käsitellä sitä. Leijuin loppupäivän pitkin asuntoa ja nukuin katonrajassa.

Roolipelejä morkataan usein vain leikiksi ja pelkäksi peliksi. Mitä helvettiä tämä sitten oli? Olen pelannut 20 vuotta, enkä ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, sillä en ole onnistunut kohtaamaan tarpeeksi rajuja tunnetiloja. Ehkä olen vältellyt niitä alitajuisesti? Yksi roolipelien tärkeitä sääntöjä on pelata hahmoa, eikä itseään. Vaikka rikoin sääntöä, enkä osannut pelata hahmoa, pienet asiat johtivat minut kuitenkin erittäin tärkeän asian jäljille omalta kannaltani. Ja mikä parasta, onnistuin kahdessa tärkeässä seikassa: sain eheytettyä osan omasta mielestäni ja kuorittua itseni irti hahmosta, jolla on oikeus ihan omaan elämäänsä.

Syvällinen eläytyminen voi kuulostaa vaaralliselta, mutta en kokisi olevani oma itseni ilman toisia maailmoja, joiden kautta olen elänyt niin paljon enemmän kuin miltä ulkoisesti voisi näyttää. Roolipelien interaktiivinen puoli on minulle myös kuin interaktiivinen kirja, joka muokkautuu hahmojen ihmissuhteiden ja valintojen kautta. Miten sellaisia maailmoja voisikaan välttää, joissa voi kokea mitä tahansa.

Neppi

Olen viettänyt tämän vuoden puolella aika lailla aikaa hiekkalaatikolla. Silloin kun en innostu kaivamaan tunneleita tai tekemään linnoja, kävelen tasapainoillen hiekkalaatikon kapeaa reunaa pitkin. Ympäri, ympäri, ympäri… Samalla ehtii ajatella syntyjä syviä ja omaa lapsuusmaisemaa, jolloin hiekkalaatikolla tuli vietettyä tovi jos toinenkin.

Eilen leikin isompien kanssa ja kävin neppaamassa. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo yli 20 vuotta, mutta kumman hyvin säännöt muistuivat mieleen. Aikuisen mieli taktikoi kuin minigolfissa, mutta kellejä ei voinut välttää ja kuopassa oltiin enemmän kuin tarpeeksi. Leikkivä ihminen toden totta – tuntui, kuin en olisi vanhentunut päivääkään.

Lapsuuteni piha oli suojassa metsän ja kahden suuren kerrostalon välissä. Leikit eivät välttämättä olleet tavallisimmasta päästä viikinkeineen, kaappareineen (tärkeä ero merirosvoihin) sekä monine muine outouksineen, ja kaikkine juonenkäänteineen ne kestivät päiväkausia. Kun hahmomme menivät kuolemaan viikinkileikissä jatkettiin tietysti Valhallassa. Ovelaa.

Lapsen mielikuvitusta ei oikein käy voittaminen. Aikuistuessa se hapertuu osittain ja meistä tulee vakavia mörököllejä. Neppaamisen aikana jotkin lapsuuden muistikuvat kuitenkin palasivat varsin elävästi mieleen aivan kuin olisin päässyt aikamatkalle. Varhaisimmat muistikuvani ovat ajalta, kun olin 3-vuotias, mutta tällä kertaa muistin omituisen yksityiskohdan siitä, kun eksyin lähimetsään.

Mukanani oli isompi poika, joka ei eksymisestä hätääntynyt. Selitti vain, että pitää kutsua nimeltä jotakin henkilöä – en millään saa päähäni, ketä piti kutsua. Se ei ollut kukaan tuntemani henkilö kuitenkaan. Poika kertoi, että se joku vastasi aina ja äänen suunnassa oli koti. Ja pian me sitten löysimmekin ulos metsästä (joka ei ollut mikään suuren suuri todellakaan), mutta mietin yhä, mitä kummaa me oikein kutsuimme siellä.

Minulla on hauska ominaisuus muistaa täysin omituisia ja vähäpätöisiä asioita. Sillä voittaa Trivial Pursuitissa, mutta muuten siitä ei ole kovinkaan paljon hyötyä. Vai onko? Kirjoittamisen kannalta ei ole haitaksi, jos on kulkenut toisissa maailmoissa, eksynyt ja kutsunut jotakin. Ja niin kauan kun tuon kaiken muistaa, ei joudu kasvamaan liian vanhaksi, vaan voi sopivasti paeta – vain tavat ovat erilaiset tällä kertaa.

Syysaurinko

Syksyn kultaamat tiet ja polut ovat täynnä tuoksuja, jotka vievät helposti takaisin lapsuuteen. Koulun alkamiseen, mutta myös niihin hetkiin, jotka vietti metsien sokkeloissa. Syksyn tuoksu on aina samanlainen, mutta muistoihin sukeltamisesta sen sijaan löytää aina jotain uutta, kun lehdet putoilevat.

Sateen sattuessa metsä hiljentyi ja vetäytyi kuoreensa unohtamatta kuitenkaan katsoa kulkijoita uteliaana. Menninkäiset, keijut ja muut otukset pakenivat piiloihinsa, mutta joskus he saattoivat unohtaa jotain matkallaan kotikoloihinsa. Juuri heidän jättämiensä tavaroiden löytäminen tuntui aina niin kutkuttavalta. Ne tarjosivat tuhansia uusia innostuksen aiheita seikkailuihin.

Sitä huomaa olevansa vanhempi juuri syksyisin. Kun luonto valmistautuu talvea varten, sitä itsekin kääriytyy ja miettii ajan kulumista. Vastahan oli kevät ja kesä. Mutta aina kun tuntee vanhenevansa, joka paikka on täynnä värejä, jotka hohtavat kirkkaasti auringon paisteessa. Silloin ymmärtää, että tätäkin tarinaa on kirjoitettu jo ties kuinka kauan, mutta näin sen kuuluukin mennä. Riippuu paljolti itsestä, millaisin värein tarinan haluaa maalata.

Ehdotankin teille, lukijat, että astutte ulos, kun syysaurinko paistaa. Kun lehdet tuoksuvat ja auringonsäteet kultaavat metsänrajan. Toiseen maailmaan astuminen ei ole koskaan ollut näin helppoa.