Neppi

Olen viettänyt tämän vuoden puolella aika lailla aikaa hiekkalaatikolla. Silloin kun en innostu kaivamaan tunneleita tai tekemään linnoja, kävelen tasapainoillen hiekkalaatikon kapeaa reunaa pitkin. Ympäri, ympäri, ympäri… Samalla ehtii ajatella syntyjä syviä ja omaa lapsuusmaisemaa, jolloin hiekkalaatikolla tuli vietettyä tovi jos toinenkin.

Eilen leikin isompien kanssa ja kävin neppaamassa. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo yli 20 vuotta, mutta kumman hyvin säännöt muistuivat mieleen. Aikuisen mieli taktikoi kuin minigolfissa, mutta kellejä ei voinut välttää ja kuopassa oltiin enemmän kuin tarpeeksi. Leikkivä ihminen toden totta – tuntui, kuin en olisi vanhentunut päivääkään.

Lapsuuteni piha oli suojassa metsän ja kahden suuren kerrostalon välissä. Leikit eivät välttämättä olleet tavallisimmasta päästä viikinkeineen, kaappareineen (tärkeä ero merirosvoihin) sekä monine muine outouksineen, ja kaikkine juonenkäänteineen ne kestivät päiväkausia. Kun hahmomme menivät kuolemaan viikinkileikissä jatkettiin tietysti Valhallassa. Ovelaa.

Lapsen mielikuvitusta ei oikein käy voittaminen. Aikuistuessa se hapertuu osittain ja meistä tulee vakavia mörököllejä. Neppaamisen aikana jotkin lapsuuden muistikuvat kuitenkin palasivat varsin elävästi mieleen aivan kuin olisin päässyt aikamatkalle. Varhaisimmat muistikuvani ovat ajalta, kun olin 3-vuotias, mutta tällä kertaa muistin omituisen yksityiskohdan siitä, kun eksyin lähimetsään.

Mukanani oli isompi poika, joka ei eksymisestä hätääntynyt. Selitti vain, että pitää kutsua nimeltä jotakin henkilöä – en millään saa päähäni, ketä piti kutsua. Se ei ollut kukaan tuntemani henkilö kuitenkaan. Poika kertoi, että se joku vastasi aina ja äänen suunnassa oli koti. Ja pian me sitten löysimmekin ulos metsästä (joka ei ollut mikään suuren suuri todellakaan), mutta mietin yhä, mitä kummaa me oikein kutsuimme siellä.

Minulla on hauska ominaisuus muistaa täysin omituisia ja vähäpätöisiä asioita. Sillä voittaa Trivial Pursuitissa, mutta muuten siitä ei ole kovinkaan paljon hyötyä. Vai onko? Kirjoittamisen kannalta ei ole haitaksi, jos on kulkenut toisissa maailmoissa, eksynyt ja kutsunut jotakin. Ja niin kauan kun tuon kaiken muistaa, ei joudu kasvamaan liian vanhaksi, vaan voi sopivasti paeta – vain tavat ovat erilaiset tällä kertaa.

Syysaurinko

Syksyn kultaamat tiet ja polut ovat täynnä tuoksuja, jotka vievät helposti takaisin lapsuuteen. Koulun alkamiseen, mutta myös niihin hetkiin, jotka vietti metsien sokkeloissa. Syksyn tuoksu on aina samanlainen, mutta muistoihin sukeltamisesta sen sijaan löytää aina jotain uutta, kun lehdet putoilevat.

Sateen sattuessa metsä hiljentyi ja vetäytyi kuoreensa unohtamatta kuitenkaan katsoa kulkijoita uteliaana. Menninkäiset, keijut ja muut otukset pakenivat piiloihinsa, mutta joskus he saattoivat unohtaa jotain matkallaan kotikoloihinsa. Juuri heidän jättämiensä tavaroiden löytäminen tuntui aina niin kutkuttavalta. Ne tarjosivat tuhansia uusia innostuksen aiheita seikkailuihin.

Sitä huomaa olevansa vanhempi juuri syksyisin. Kun luonto valmistautuu talvea varten, sitä itsekin kääriytyy ja miettii ajan kulumista. Vastahan oli kevät ja kesä. Mutta aina kun tuntee vanhenevansa, joka paikka on täynnä värejä, jotka hohtavat kirkkaasti auringon paisteessa. Silloin ymmärtää, että tätäkin tarinaa on kirjoitettu jo ties kuinka kauan, mutta näin sen kuuluukin mennä. Riippuu paljolti itsestä, millaisin värein tarinan haluaa maalata.

Ehdotankin teille, lukijat, että astutte ulos, kun syysaurinko paistaa. Kun lehdet tuoksuvat ja auringonsäteet kultaavat metsänrajan. Toiseen maailmaan astuminen ei ole koskaan ollut näin helppoa.

Rakkaat hirviöt

Ne kuulee kun kutsun, ne saapuu kun huudan
-CMX, Ei koskaan

Meillä on hyvin vähän alkukantaisia tiloja jäljellä, mutta pimeys on niistä mitä mainioin kumppani. Se herättää lamaantuneimmankin mielikuvituksen marssittaen esiin kaiken sen, mitä päivänvalossa ei pysty näkemään tai ymmärrä nähdä. Tai kenties mieli vain terävöityy näkemään ne paremmin? Koska ihminen on kuitenkin kykenevä kahdeksan tunnin yhtämittaisiin tajuttomuustiloihin, olisi epäreilua, jos pimeässä liikkuvilla olennoilla ei olisi paikkaa, mihin mennä.

Unet. Ensimmäiset hirviöni asuivat unissani. Ne kaivoivat maan alle ahtaita käytäviä ja saapuivat joskus päivänvaloon muuttuakseen ihmisen kaltaisiksi. Oikeastaan ne pystyi tunnistamaan vain siitä, etteivät ne osanneet puhua lainkaan. Vain tuijottaa. Kun jäin yksin, ne nappasivat minut kiinni ja veivät maan alle. Aikuiset eivät voineet muuta kuin ihmetellä, että se oli lapsen menoa se.

Rohkeimmat uskalsivat mennä lapsena pimeällä metsään, jossa tietysti oli jos jonkinmoista vaaraa. Tuo alkukantainen paikka kuului maahisille, hiisille ja ties mille muille olennoille. Saattoi siellä olla ilkeitä ihmisiäkin. Jostain syystä emme tulleet ajatelleeksi, mikseivät hiidet popsi heitä suihinsa. Kenties siitä olisi tullut huono olo.

Pimeys on tuntematonta, joten se aiheuttaa pelkoa. Jopa kodin turvallisessa ympäristössä on helppo maalata kauhukuvia tai nähdä esineitä erilaisena, kuin ne todellisuudessa ovat. Mitä pimeämpiä ja tuntemattomia loukkoja, sitä enemmän outoja olentoja siellä pesii.

Juna matkalla halki Italian 11 vuotta sitten. On keskiyö ja juna nukkuu. Tuijotan maisemaa, jota täysikuu valaisee. Peltoja, harvoja metsiä, vuoria… Ne saapuivat vuorten yli kukin vuorollaan. Jotkut heräsivät pelloista, toiset metsiköistä. Jokainen niistä oli jättiläinen ja pelottava ilmestys. Suuret silmät tuijottivat minua vuorotellen junan ikkunasta ja ne palasivat kerta toisensa jälkeen, enkä voinut kuin tuijottaa niitä haltioissani.

Alkukantaisuus on avain, jota ilman meillä ei olisi ainutlaatuisia tarinoita tai olentoja. Usein ne ovat hirviöitä, jotka väijyvät varjoissa tai hiipivät kintereillä, kun eksyy metsään. Niitä kai pitäisi pelätä ja välttää parhaimpansa mukaan. Mutta 11 vuotta sitten kutsuin niitä alas vuorilta, ja ne tulivat… Minä en pelännyt niitä ja ymmärsin, että se, joka uskaltaa kutsua niitä luokseen, voi oppia jotain ainutlaatuista.

Kasvaessamme opimme kuitenkin, että todelliset hirviöt eivät löydy yöstä ja mustista nurkista, vaan ihmisten keskuudesta. Vuorilla kohtaamani olennot olivat pelottavia – ehkä ne olisivat voineet viedä minut mukanaan. Silti olen pelännyt enemmän ihmisiä, jotka eivät voi jättää muita rauhaan. Syitä on lukuisia, mutta verukkeeksi kelpaa mikä tahansa. Oli se vaatetus, seksuaalinen suuntautuminen, ihon väri, puhetapa, ikä, sukupuoli… Lista on loputon.

Kun juoksee pakoon yön halki takanaan ihmishirviöitä, jotka aikovat hakata sinut epämääräisen syyn takia, ainoastaan nopeus tai tuuri pelastaa sinut tilanteesta.  Pelkäämään oppiminen on yksi elämän kurjista opetuksista, ja nuo tilanteet langettavatkin pitkän varjon. Kuinka silloin haluaisinkaan kutsua rakkaat hirviöt esiin vuorten ja metsien saleistaan ja pyytää heitä kantamaan minut pois.