Säveliin on usein asetettu väärät sanat. Mieleni korjaa niitä alati uuteen uskoon, vaikka en uskalla niitä paperille kirjoittaa. Niiden herättämät kuvat puhuvat elävästi ja koskettavasti tavalla, jotka saavat rakastumaan – oli kyse sitten iloista tai suruista. Kerran nuo sävelet kuultuaan niistä ei pääse koskaan eroon.
Musiikki on salainen inspiraatio. Epäsuora sen jälkeen, kun siltä on riisunut sen oikean merkityksen ja mielikuvitus valjastaa sen täysin omiin tarkoituksiinsa. Miten sen osaa selittää kenellekään? Miten kukaan voi nähdä sitä samalla tavoin? Elää tunteet, jotka kuuluvat sävelten piiriin. Subjektiivisia kokemuksia kaikki. Aivan kuin tarinoiden symbolit.
Kokeillaanpas. Musiikkia, maestro!
Selimillä oli varmaankin kiire vessaan Merta säveltäessään? Liian vähän esitysaikaa? Ihan oikeasti.
Jos meri velloo tuota vauhtia, niin joku selvästi vain lesoilee sillä, että osaa soittaa armottoman vauhdikkaasti. ”Katso näiden sormien lentoa, beibi.” ”Oi, herra Palmgren.” Huokaus. Missä mielikuvituksen lento? Kuoli varmaan ensimmäiseen aaltoon, puli puli. Kun minä kuulin Meren ensimmäistä kertaa, kuulin sen hitaampana. Se soitanto oli rikasta ja täynnä mielikuvia, joita maalata meren rauhattomiin aaltoihin. Näin kun mies hukkui purjelaivansa mukana ja aallot söivät hänet. Vaikuttavinta oli, ettei siinä ollut mitään pahaa.
Auta meitä, herra Badalamenti.
Monet ovat varmasti nähneet Kadonneiden lasten kaupungin, mutta musiikki toimii niin monessa muussakin paikassa. Mystisyys ja unenomaisuus siirtävät paikasta toiseen, eikä enää tarvitse pitää kiinni. Vähän kuin katsoisi mielensä peiliin tuhansista näkökulmista ja alkaisi epäillä todellisuuden olemassaoloa.
Entä lastenlaulut? Iloista rallattelua? Vielä mitä. Ole hyvä, Marjatta Meritähti.
Fiuu lentää pääskynen
(säv. Marjatta Meritähti, san. Laura Latvala)
Fiuu, lentää pääskynen
lintu pieni liiviniekka,
Egypti on etäinen,
tulinen on siellä hiekka.
Fiuu, pitkä matka on
maahan faaraon.
Lintu lentää Egyptiin? Ei muuten lennä. Musiikkia en tähän hätään pysty liittämään, mutta etsivät sen kyllä kirjastosta löytävät. Kun kuulette sävelet, niin ymmärrätte, että äidin on uhrattava näkille esikoisensa turvatakseen kalansaaliit ja onnen säilyminen. Äiti ei itke, kun lapsi hukkuu.
Entä musiikki tarinan sisällä? Kirjoittaessa musiikkia ei kuule, ellei mielikuvitus sävellä sitä itse. Toivotan tervetulleeksi kaikki ”väärin” kuulemani sävelet ja sanat, eikä niiden tarvitse oikeasti soida kesken kirjoittamisen. Todellisuus on varattu näppäimistön naputtelulle, mieli on muualla.
Ja kiitos, maestro. Voisitteko pissata lopuksi haudalle?
Optiona herneitä ja papuja niille, jotka niitä mielivät.
Samaan aikaan toisaalla 