Vieras

Hän alkoi käymään luonani jo muutama viikko sitten. Ensin ujona, sittemmin häkellyttävällä tavalla. Nyt näen hänet joka päivä, joka tunti minne tahansa menenkin. Hänen katseensa on miltei tuima, mutta itsevarma. Hän ei anna ympäristön lannistaa itseään ja muistuttaa minua siitä, että on paljon tärkeämpiä asioita. Hän ratsastaa hevosella ja kaviot ruhjovat todellisuutta mielensä mukaan. Ja minä olen aina yhtä häkeltynyt, vaikka tiedän, mitä minun pitäisi tehdä. Minä pelkään, ettei minulla ole sanoja, joilla kunnioittaa häntä – ei eleitä, joilla kertoisin rakastavani häntä.

Vanha teksti osaa olla väkevää ja pelottavaa. Olen istunut tuntikausia valkoisen paperin kanssa. Lukenut samoja rivejä yhtä kauan. Voin jo kuulla kavioiden kapseen ulkoa ja pian seinien on luhistuttava. Sitten minä menen, enkä taaskaan halua palata.

Minne haluat mennä?

Esikoinen on omilla teillään. Oli jo aikakin kaikkien niiden tuhansien pienten asioiden jälkeen, jotka vaativat niin arvoituksellisen tarkkaa silausta. Odottavan aika ei ole kovin pitkä, jos odotusaika venähtää kokkojen tienoille. Sitä ehtii unohtaa yhtä sun toista. Itseni kohdalla se tarkoittaa, etten muista kuka olen.

Mutta onhan sitten vielä viimeisin. Sen, jonka piti olla ensimmäinen. Huvittavaa sinänsä. Keskenjääneitä raakileita, jonka lauseet nyt luettuna saavat haukkomaan henkeä. Mihin minä sitten jäin? Rannalle öisen meren, sillä myrskypilvet, jotka kokoontuivat olivat kuin uuden maailman kolossit. Jos sinne haluaa matkustaa, ei koskaan palaa takaisin muuttumatta. Ja joskus matka jää kesken, niin asiat vain ovat. Sitä pitää aina tehdä niin kuin parhaaksi näkee, kävi miten kävi.

I begin to sing of Poseidon, the great god,
mover of the earth and barren sea,
the sea-god who is lord of Helikon and Aigai.
O Earth-shaker, two-fold is your god-given prerogative
to be a tamer of horses and savior of ships.
Hail, Poseidon, black-maned holder of the earth!
Have a kindly heart, O blessed one, and come to the aid of sailors!

Homeric Hymns, To Poseidon. Käänt. Apostlos N. Athanassakis

Ruori

Löysin hiljattain ruorin kirpputorilta. Kyllä, se on aivan oikea ruori. Onhan siinä linnunpaskaakin kiinni. Nyt se nojaa työhuoneeni kaappia vasten ja odottaa matkaa. Minulta kysyttiin, missä muu laiva on. Hassua sikäli, sillä näen niitä monta erilaista aivan kuin lapsena, jolloin kiipeilyteline toimi kutakuinkin hienoimpana ja parhaimpana laivana ikinä. Viereinen metsä oli saari, jota tutkittiin innolla joka kerta uudestaan. Ystävälläni oli kaksi hienoa muskettia – etelästä tuotuja. Hän antoi minulle helpommin ladattavan, kun en jaksanut virittää toista. Muistan sen, että musketissa oli kamelinluinen kahva ja se oli todella hieno.

Minulla on muuten julmetun kokoinen laiva juuri nyt. Ihan totta. Kun nostan ruorin ja pitelen sitä hyppysissäni, tunnen lähteäväni matkaan saman tien. Jokainen käännös on kuin puhuisi kolosseille. Meri myrskyää ja sade jatkuu taukoamatta. Minua jo varoitettiin kääntelemästä ruoria sisällä, ettei talo irtoa saumoistaan.

Istuin tänään nurkkapöydässä ja pohdin pohtimistani. Kuinka vähän minulla on lopulta aikaa pohtia ihan toden teolla. Puitteet olivat sikäli otolliset. Jazzia, viereisen pöydän hyväkäytöksisten teinien soperrusta ja lievä nälkä, joka tietää tulevansa tukahdutetuksi, ja sitten yksinäisyys suuren massan keskellä. Jotenkin täydellisesti väärässä paikassa oikeaan aikaan.

Nurkassa ei maailmaa ollut olemassa sellaisenaan, mutta ajatukset juoksivat vapaasti. Miten jokin asia voi kiitää sekunnissa ohi siten, että ymmärrät täysin, mutta asian selittäminen on niin hankalaa. Niin kuin tuo ruori. Tiesin heti sen nähdessäni, että se on osa minua. Arvostan jopa linnunpaskaa sen pinnalla, enkä raaskisi pyyhkiä sitä pois. Tuo ruori kertoo, että olen ollut jossain, ja kun käännän sitä hitusen, voin muuttaa kurssin minne tahansa.