Syysmatkailua

Jonkinlaista syyslomaa pukkaa, joten tämä kirjailija suuntaa pienelle matkalle uppoutumaan keskeneräisen projektin päähenkilön ajatusmaailmaan ja hieman muuhunkin. Kohteena kulttuurimatkaajan sekameteli-Berliini, josta luulisi löytyvän yhtä ja toista enemmän tai vähemmän outoa – burleskia, uuskummaa ja pahuksen hyviä museoita.

Syksy on muutenkin ihmisen parasta aikaa. Kesän kuumuus häipyy häiritsemästä ajatuksia ja talveen valmistautuva luonto suorastaan kuiskii ideoita pääkoppaan. Sade palauttaa mieleen kirjan tapahtumat varsin elävästi ja sitä huomaa hitaasti ajautuvansa takaisin maailmaan, jonka jätti hetkeksi rauhaan.

Berliinin matkalla kirjoittelen päiväkirjaa ajatustulvasta ja koitan julkaista sen täällä suhteellisen sensuroimattomana. Sitten ymmärtänette miksi on niin vaikea huomata, mitä ympärillä tapahtuu ja miksi ilman kirjoittamista ei voi elää.

Mordorin jälkeen

Viime päivät olen paininut hyvällä menestyksellä muuan heraldisen ongelman parissa. Toisin sanoen kuluttanut aikaani. Heraldisilla yksityiskohdilla ei pitäisi olla tämän planeetan menestyksen kannalta minkäänlaista merkitystä ja hyvä niin. Välillä pitääkin tehdä jotain hämmentävän hyödytöntä, joka saa tekijänsä hyvälle tuulelle. Siihen kulunutta aikaa ei saa jäädä kauhistelemaan.

Kirjailijalla ei taida koskaan olla liikaa aikaa käytettävissä. Riippuen perhesuhteista ja pakollisesta työpanoksesta nimeltä mainitsemattomalle taholle aika muovautuu varsin ailahtelevaksi käsitteeksi. Monet kirjoittajat haaveilevat lähtevänsä ’vapaalle’ ja kirjoittavansa työkseen. Hämmentävästi minulle on käymässä juuri niin, vaikka en sitä tietoisesti pyrkinyt tekemään.

Voisi sanoa, että selvisin matkasta helpolla. Otetaanpas Frodo. Frodo lähtee Konnusta liikkeelle varsin hilpeänä kaverina, mutta matkalla sattuu vähän kommelluksia. Haudanhaamut meinaavat hamuta hengiltä, joku kurja tuikkaa tikarilla, toinen keihäällä ja lopulta ikäloppu addikti puree sormen poikki. Minulla on sentään sormet tallella matkan jäljiltä!

Nyt kun aikaa on, luultavasti kirjoitan enemmän? Näin kai voisi kuvitella, mutta lopulta on aivan sama, onko aikaa vai ei. Kyse on vain inspiraatiosta, ja siitä, kuinka voimakkaasti se vie mukanaan. Tärkeille asioille löytyy aina aikaa, vaikka sitten valvoisi yökaudet ja ratsastaisi vaaleanpunaisella yksisarvisella seuraavan viikon. Nyt kuitenkin minulla on todella aikaa tehdä mitä vain – heti kun heraldinen tehtävä on onnellisesti suoritettu.

Vieras

Hän alkoi käymään luonani jo muutama viikko sitten. Ensin ujona, sittemmin häkellyttävällä tavalla. Nyt näen hänet joka päivä, joka tunti minne tahansa menenkin. Hänen katseensa on miltei tuima, mutta itsevarma. Hän ei anna ympäristön lannistaa itseään ja muistuttaa minua siitä, että on paljon tärkeämpiä asioita. Hän ratsastaa hevosella ja kaviot ruhjovat todellisuutta mielensä mukaan. Ja minä olen aina yhtä häkeltynyt, vaikka tiedän, mitä minun pitäisi tehdä. Minä pelkään, ettei minulla ole sanoja, joilla kunnioittaa häntä – ei eleitä, joilla kertoisin rakastavani häntä.

Vanha teksti osaa olla väkevää ja pelottavaa. Olen istunut tuntikausia valkoisen paperin kanssa. Lukenut samoja rivejä yhtä kauan. Voin jo kuulla kavioiden kapseen ulkoa ja pian seinien on luhistuttava. Sitten minä menen, enkä taaskaan halua palata.