Pidemmän kautta

Berlin bei nacht oli mielenkiintoinen kokemus. Siinä missä rohkeampi olisi sukeltanut suin päin mustien ikkunoiden taakse, sieluun tuijottava halusi lysähtää burleskiklubin tuolille pudotakseen siltä saksan lyhyen oppimäärän turvin. Kun balettitanssija katoaa yöhön esityksensä jälkeen ja tanssii alasti raivokkaiden sävelien edessä, oppii katsoja tuntemaan tanssissa piilevän hypnoottisen mystiikan, joka kurkottaa kauas historian hämärään.

Minun tekisi niin mieleni heittäytyä epäsovinnaiseksi. Pitäisikö? Katsokaas, silloin on helpompi kirjoittaa. Tajusin tänään merkittävän asian. Olen opiskellut aika paljon kaikenlaista saamatta kasaan minkään valtakunnan tutkintoa, mutta en ole heittäytynyt itseopiskelemaan viideksi vuodeksi kirjoittamisen saloja. Niin, tutkintoa ei siitä irtoaisi, mutta tulisi ainakin tehtyä jotain mielenkiintoista.

Kuten kaikkiin muihinkin asioihin, tarvitaan vain suuruudenhulluutta, alaston tanssija ja hengellinen arvoitus, ja kaikki loppu sujuu itsekseen. Kustantajien hitaaseen junnaamiseen se voisi tuoda kummasti nopeuttavan vireen. Esikoinen kun purjehtii yhä, mutta malttakaa vielä tovi, niin se kyllä saapuu satamaan.

Hyvä kirjoittaja

Sain ensimmäisen vastauksen kustantamosta. Vastaus oli osoitettu kirjoittajalle ja toteamus oli, ettei kirja sovellu kustannusohjelmaan. Ei muita perusteluja. Täytyy olla tyytyväinen nopeasta vastauksesta.

Romaanini ei ole aivan tavallinen, joten aloin pohtia kirjailijana olemista sekä kustannusviidakkoa yleisesti luettuani mm. Marken blogia. Itselläni omakustanne on käynyt mielessä luontevana vaihtoehtona, mikäli kustantajat eivät innostu. Ainakin kirja on taiteellisessa mielessä eheimmillään (riippuen siitä, miten kukin haluaa taiteellisuuden käsittää) omakustanteena. Kustantamojen tehtävänä on nimensä mukaan kustantaa, mutta myös markkinoida sekä esittää korjauksia, jotta kirja olisi helpommin lähestyttävissä, helpommin myytävissä jne.

Ajatus yksityisestä yrityksestä päättämässä teoksen kirjallisesta laadukkuudesta on tavallaan hieman hassu, vaikka ihmiset haluavatkin sellaisen vallan kustantamoille antaa. Toki kustantamoissa on töissä ammatti-ihmisiä, mutta täytyy muistaa, että he ovat kouluttautuneet opinahjossa, jolla on tietty perinne siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei.

Omakustanne ei mielestäni häviä lainkaan kustantamojen kautta ilmestyneille kirjoille. Jokaisen kirjallinen maku on erilainen ja taiteellinen maailma erilainen. Kysymys on vain siitä, kenen taiteellisille ennakkoluuloille haluaa asettua alttiiksi.

Nykymaailma korostaa myös joka asiassa koulutusta: et voi olla X, jos et ole lukenut tutkintoa Y. Kirjailijan ammatti on viimeisiä saarekkeita, jotka eivät vaadi tutkintoa, vaan elämänkokemusta. Jos opinahjo määrittää yleensä ammattipätevyyden, niin mikä määrittää kirjailijan pätevyyden? Yksityinen yritys (kustantamo)? Pidän itseäni kirjailijana jo sen perusteella, että olen kirjoittanut romaanin valmiiksi. Aivan sama julkaistaanko sitä muodossa tai toisessa. Me itse rakennamme häkit ympärillemme tai annamme muiden tehdä sen puolestamme. Kustantamon vastauksessa minua puhuteltiin kirjoittajaksi, ja jäin miettimään, halutaanko nimityksellä luoda jotain pesäeroa oikeiden kirjailijoiden ja muiden kynäilijöiden välille. Monet kirjablogaajatkin näyttävät kokevan, etteivät ole kirjailijoita, ennen kuin ovat saaneet teoksensa julkaistua.

Oma kirjani kiertää pikkukustantamoja. Miksi? Mietin asiaa itsekin tarkemmin vasta lähetettyäni käsikirjoituksen. Ehkä koen suuret kustantajat kasvottomina suuryrityksinä, jotka eivät ymmärtäisi oman käsikirjoitukseni päälle. Pienkustantamoihin yhdistän tavallaan tietynlaisen positiivisen hulluuden, olkoonkin tämä mielikuva sitten kukkaraameihin puettuna. Kenties tuntemus on peräisin siitä, että pienkustantamot ovat tarjonneet minulle lukuelämyksiä, joita isot eivät ole kyenneet tarjoamaan.

On hyvä myös muistaa, että asumme pienellä alalla planeettaa, jossa on omat kielikulttuuriset rajoituksensa. Vasta romaanin valmistumisen jälkeen mietin, kuinka paljon hyviä kirjoja jää kokonaan pimentoon vain sen takia, että ne eivät sovi suurimman osan kirjalliseen makuun – markkinoille toisin sanoen. Siksi olisi mukavaa, että omakustanteet pääsisivät enemmän pinnalle, vaikka lukijahan sen valinnan tekee. Vai tekeekö? Markkinointi nostaa tietyt teokset esille ja vanavedessä tulevat kirjastot. Olemmeko todellisuudessa vapaita valitsemaan vai annetaanko vaihtoehdot meille valmiiksi pureskeltuina?

Harmaa tie Putkinotkosta Vaasankadulle

Tarkoitukseni on tällä kertaa sukeltaa siihen kirjallisuuskulttuuriin, joka puskee eniten esille mediassa ja mikseipä muuallakin. Romaanin kirjoittamisen jälkeen on tullut kiinnitettyä enemmän huomiota kirjallisuuteen liittyviin uutisiin. Niistä päästään ennen pitkää siihen lopputulokseen, että tämän blogin kirjoittaja on kurja ja epäkyltyrelli persoona, joka ei ymmärrä suomalaisen kulttuurin kulmakivistä mitään. Katsotaanpa, kuinka se tapahtuu.

Olen kirjoittanut muistiin kaikki lukemani kirjat vuodesta 2002 lähtien. Pikainen selailu osoittaa, että mukana on järeitä ulkomaisia klassikoita, historiaa sekä kauhua, sci-fiä ja fantasiaa laidasta laitaan. Yksi osio kuitenkin puuttuu kokonaan lukuunottamatta yhtä kirjaa, joka oli pakko lukea yliopiston pääsykoetta varten. Kotimainen ”tavallinen” kirjallisuus loistaa poissaolollaan.

Tunnustetaan nyt saman tien yksi sun toinenkin asia. En ole lukenut Tuntematonta sotilasta. Täällä pohjantähden alla – lukematta. Kaikki Finlandia-voittajat – lukematta. Tavalliset suomalaiset klassikot ovat lähes kaikki lukematta. Mistähän tämä nyt sitten johtuu?

Jo lapsena oli kiehtovampaa seikkailla Valhallassa kuin talvisodassa. Valhallasta on sitä paitsi lyhyempi matka muihin maailmoihin, jotka tarjosivat mielikuvitukselle paljon enemmän kuin siniristiliput, keskikaljapullot, jääkiekko ja humalainen karaoke.

Arvatenkin ihmettelet, että eikö koulussa isketty lainkaan pöytään perinteisiä suomalaisia teoksia. Ainoat, jotka muistan oikeasti lukeneeni, ovat Häräntappoase ja Nummisuutarit. Jälkimmäinen oli yhtä tuskaa, koska Esko oli yksi hemmetin ääliö. Häräntappoaseen nuoret puolestaan olivat idiootteja, jotka eivät käyneet lähelläkään omaa elämää. Koulun pakottaessa lukemaan kyseisiä teoksia se tuli samalla karkottaneeksi minut pois kirjallisuudesta, jonka lukemiseen se yritti rohkaista. Lienee valitettavan tuttu tarina suomalaisesta koululaitoksesta.

Mitä ihmettä on sitten tämä ”tavallinen” suomalainen kirjallisuus, johon viittaan? Tarkoitan realismia, ajankuvauksia Suomen loputtomilta pelloilta ja itsestäänselvyyksiä, joihin lisätään itsesääli, alkoholi ja ruikuttava rellestäminen. Hahmoihin on mahdotonta samaistua millään tavalla, ja ne herättävät vain sellaisia mielikuvia, joita voin itsekin todistaa kulkemalla kaupungilla. Toisin sanoen, pahuksen mielikuvituksetonta ja tylsää. Harmaata elämää, jota kukin voi itse harrastaa, jos niin haluaa.

Eipä siis ihme, että kirjahyllyni on täynnä ulkomaista kaunokirjallisuutta, kauhua, fantasiaa ilman pullamössöä, sci-fiä ja astetta erikoisempia kirjoja. Kun kotimaiset kirjailijat sattuvat eksymään hyllyyn, en taatusti jaksa innostua tarinoista, jotka kulkevat aina roudasta rospuuttoon pullo kädessä.

Lopuksi viime aikojen uutisiin. Pussikaljaromaani, huoh. Samaistumisongelmat ja nimi saavat minut kiertämään kirjan kaukaa. Ja entä Hesarissa kummitellut Tuomas Kyrön uutuus, jota verrattiin Jäniksen vuoteen ja pidettiin sen jatkajana. Jatkajana? Jos minä kirjoittaisin vähän samaan viittaavaa, sitä pidettäisiin varmaan vain kopiointina. Itseasiassa olisi kurjaa kuulla kirjansa olevan vain toisinto jostain toisesta. Mutta minähän en tunnekaan tavallisen kotimaisen kirjallisuuden kenttää. Kenties toisinnot siellä ovat turvallista taidetta, joka kerää tyytyväisiä nyökkäyksiä.

Tähän turvallisuuden tyyssijaan pitäisi sitten yrittää oma romaani julkaista. Se, mitä valtamedian arvosteluissa näkee, on kenties se, mitä suurin osa kansasta lukee. Menestyksen kannalta sillä on seurauksia, mutta sillä ei ole väliä. Vaikka romaanini ei kiinnostaisi kustantajia, olen ainakin kirjoittanut jotain sellaista, jota itse haluaisin lukea. Minusta se on jotain se.