Miekka kiveksissä – eli tarina, jota et halua kuulla

Mutta voit lukea sen. Ovelaa, eikö vain? Kirja on tietyssä mielessä hyväksyttävämpi kuin elokuva, teatteri tai taide. Voit lukea kirjan salaa, ja samalla voit säilyttää oman seksuaalisesti eheän maailmankuvasi ilman häiriöitä.

~

Maistoin hänet huulillani suolaisena mutta polttavana tavalla, joka sai vartaloni värähtämään rajusti.

~

Ihminen on seksuaalinen olento, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Sen lisäksi, että seksillä on roolinsa suvun jatkamisessa, sen muita iloisia puolia on turha kiistää. Itse asiassa seksi on melkoisen kivaa. Sen tähden ihmiset ovat hyörineet aiheen ympärillä jo aika monta tuhatta vuotta ja suhtautuminen on vaihdellut kulttuurien, uskontojen ja aikakausien mukaan.

Kirjallisuudessa törmää helposti erotiikkaan ja seksiin – siihen ei oikeastaan vaadita edes oma-aloitteisuutta, sillä ainakin minun kouluaikoinani piti lukea Häräntappoase, josta ei puuttunut porkkanaa. Muistan, että kirja oli enimmäkseen ärsyttävä. Toivottavasti ovat löytäneet parempaa luettavaa. Rajanveto erotiikan ja muuten vain seksin välillä onkin sitten astetta hankalampi ja varsin henkilökohtainen asia, koska ihmiset tuppaavat olemaan erilaisia ajatusmaailmaltaan.

Tästä päästään siihen, täytyykö seksikohtauksia kirjoittaa lainkaan, ellei haluta kirjoittaa erityisesti eroottista kirjallisuutta, jossa lukijan nautinto on päämäärä sinänsä. Seksuaalisuus on kuitenkin luonnollinen osa ihmistä, joten sen kuvaamatta jättäminen tuntuisi vähintäänkin omituiselta. Ei silti ole yhdentekevää, miten kohtaus on kirjoitettu. Elämme oikeastaan varsin tiukkapipoisella ja kaksinaismoralistisella aikakaudella, kun vertaa historiaan – vaikka seksillä voidaan myydä mitä tahansa autoista saippuaan, luonnollinen suhtautuminen seksuaalisuuteen on hukassa.

~

Tukahtunut voihkaisu kirposi hänen huuliltaan, ja hänen silmänsä sulkeutuivat käden etsiessä nautinnollisen rytmin, josta sen hienovarainen heilahtelu kertoi.

~

Onko tietty esitystapa sitten tietoinen valinta vai onko kirjoittaja tirkistelijä, joka leikittelee hahmoillaan kuin fantasiassa konsanaan? Salaliittoteoreetikot voisivat löytää vastauksia, joihin ainakin iltapäivälehdet olisivat tyytyväisiä. Mutta joskus tarinan hahmot elävät omaa elämäänsä. He tekevät asioita kirjoittajasta riippumatta – kirjoittaja vain tallentaa kiltisti, mitä tapahtuu.

Helpoin tapa kuvata seksiä on tietysti se, miten muutkin sen tekevät. Valitettavasti se on pahimmillaan harras toive siitä, että saisi matkalipun Hollywood-maailmaan, joka säätelee normaaliuden rajat. Elämme maailmassa, jossa kulttuurinen ylemmyydentunto saa meidät palvomaan arvoja ja pitämään niitä itsestäänselvinä – moraalisena siveysvyönä. Kyseenalaistaminen on sitä vaikeampaa, mitä kapeampi näköalamme on. Ihmisten mieltymykset ovat hyvin erilaisia, joten ”hyvän” seksikuvauksen määritelmä on kuin veteen piirretty viiva. Kukaan ei tiedä, minne se on piirretty, mutta siitä voi silti tapella.

Kirjallisuus ei sentään kai vielä ole joutunut yhtä pahaan (itse)sensuuriin kuin elokuvateollisuus, joka tuottaa enimmäkseen perhekilttiä bulkkia massoille. Vai onko kirjallisuus pulassa? Ottaisitko kustannussopimuksen vastaan, jos ehtona olisi seksikohtauksien siivoaminen, vaikka ne olisivat olennainen osa tarinaa? Taiteellinen vapaus vai raha?

~

Kädet kaatoivat minut maahan, ja pisarat putoilivat päälleni hänen aukoessaan paitani nyörejä. Hän halusi minua. Hän halusi minua niin paljon, että pelkkä katse sai minut huokaamaan.

~

Nähtävästi jotkut ovat vetäneet herneen nenään luettuaan/katsottuaan George R.R. Martinin Game of Thronesia, josta ei puutu seksiä. Onkin outoa, että seksi on tärkein moraalinen mittari ja monen silmät täyttyvät kauhulla sen aseista. Tissit, penis ja vagina – rakkailla lapsilla olisi muitakin nimiä. Tämä kuitenkin kertoo lyhyesti kaiken olennaisen moraalisestakin mittarista. Well said, ser.

Hyvä kysymys kai kuuluu, onko pakko lukea/katsoa, jos herne kerran menee sinne nenään niin helposti? Sitten pitää tietysti vielä suojella muita ”pahoilta” ajatuksilta ja seuraavaksi tehdään jo politiikkaa. Hyvänä esimerkkinä varsin tuore Sweep-kirjasarjan tapaus. Ei meillä ole sensuuria, eihän?

~

Se tuntui vain valavan häneen lisää villiä kiihkoa, enkä voinut enää tehdä muuta kuin nauttia yhä rohkeammiksi käyvistä hyväilyistä.

~

Erotiikka, seksi ja seksuaalisuus ovat voimakkaita tarinankerronnallisia välineitä, jotka tuovat pintaan tunteita ja joko paljastavat hahmosta uusia puolia tai sitten todistavat sen puolesta, ettei hahmolla ole niitä. Joka tapauksessa seksi on välineenä niin vahva, että parhaimmillaan lukija tarttuu kohtaukseen ja ymmärtää nähdä siinä muutakin – tai sitten pyristelee herne nenässään ja soittaa kansanedustajalle.

Kauneus- krhm, erotiikka on tietysti katsojan silmässä. Brittiläinen Literary Review on kunnostautunut saralla jakamalla vuosittain palkintoa huonoimmasta seksikohtauksesta kirjallisuudessa. Tämä siis loppukevennykseksi ja varoitukseksi kaikille.

Kirjoittaminen toisinaan kielletty

Pohditaanpas vaihteeksi, mistä ylipäätään saa kirjoittaa. Toki meillä on sananvapaus. Sen kun kirjoittelet, mitä huvittaa? Ei se aivan niin mene.

On olemassa tabuja, asia jota kutsutaan ’hyväksi mauksi’ (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan), oletuksia, kulttuurisia linnoituksia, perinteisiä ”oikeita mielipiteitä” ja niin edelleen. Kun astutaan fiktion puolelle, se mitä saa kirjoittaa muuttuu astetta hauskemmaksi, kun aina ei voi olla varma, mitä kirjoittaja oikeasti tarkoittaa. Aina löytyy niitä, joiden mielestä tietystä asiasta ei saa kirjoittaa – ei siksi, että se olisi laitonta ja ärsyttävää, vaan siksi, että juuri sinä kirjoitit sen.

Otetaan joku kirjailija. Rosa Liksom? En ole lukenut häneltä muuta kuin jotain, mitä pakotettiin analysoimaan koulussa. Teoksilla ei tässä ole väliä, vain henkilöllä, jota suurin osa tuskin tuntee henkilökohtaisesti. En tunne minäkään. Mutta pidäpä Rosa hetken mielessäsi.

Joku toinen on taatusti tasa-arvoisempi kirjoittaja kuin sinä. Tässä tapauksessa Rosa on varmasti tasa-arvoisempi kuin minä. Lähtöolettamus on, etten voi kirjoittaa kirjaa aiheesta X, koska en ole tarpeeksi kokenut, en ole oikeassa yhteiskunnallisessa asemassa, enkä ole oikeaa sukupuolta.

Mitä on kokemus? Elämänkokemusta? Ikäsidonnaisuutta? Viisautta? Taitoa? Jos päähenkilölläni olisi viidenkympin villitys päällä ja olisin itse 20-vuotias, niin joku voisi väittää, etten tiedä asiasta mitään. Seuraavaksi tuo joku voisi tietysti sanoa, että vain poliisi voi kirjoittaa dekkareita. Muilla ei voi olla tarvittavaa kokemusta. Kokeminen on niin monitasoista, että siitä on vaikea lähteä vetämään yksinkertaisia johtopäätöksiä. Lisäksi fiktio – joka ei muuten ole faktaa, vaikka jotkut siihen kovasti sitä haluavat sekoittaa – antaa vapauksia ammentaa kirjoittajan kokemuksista kirjoittajan haluamalla tavalla.

Mitä on yhteiskunnallinen asema? En ole BB- tai muu pönttöjulkkis. En ole julkaissut omia teoksiani, joten olen tuntematon maamme kulttuuriskenen verkoissa. En toimita kulttuuriaviisia. En ole lähisukua tunnetulle taitelijalle. Tämän kaiken pohjalta esikoiskirjan julkaisu pelkillä omilla ansioillaan on aika vaikeaa. Ja mikäli se julkaistaisiin, olematon asemani vain korostaisi sitä, ettei minulla ole lupaa kirjoittajaa kaikista aiheista.

Mistä ei ole muka lupa kirjoittaa? Revitellään hieman. Oletetaan, että kirjani kertoo tarinan dystooppisesta tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa lasten raiskaaminen on ihanne. Päähenkilö Marius Cloaca kertoo kaksikymmentä tarinaa omasta elämästään, jossa nykykirjallisten sääntöjen mukaan täytyy mässäillä yksityiskohdilla, jotta saadaan rakennettua tarvittavat vastakkainasettelut. Inhottavan tarinan seassa on elementtejä, jotka kenties kertovat jotain nykyisyydestä varsin kierolla tavalla.

Sitten julkaisuun. Jos kirjoittajana olisin minä, kirjaa ei julkaistaisi. Jos kirjoittaja olisi Rosa, se julkaistaisiin. Asema kulttuurikentässä määrittelee sen, mitä saa kirjoittaa, ja kuinka teos vastaanotetaan.

Entä sitten sukupuoli. Sillä ei pitäisi olla mitään väliä, eihän? Itse en ole koskaan ajatellut, että kirjallisuus olisi sukupuolittunutta. Tarina on tärkeämpi. Pikainen haku netistä selvittää, että sukupuolella näyttää olevan kovinkin paljon väliä. Oletteko miettineet, miksi Harry Potterin rustaaja, J.K. Rowling, ei esiinny etunimellään? Tietyt naisten kirjoittamat genret ovat kuulemma kaupallinen itsemurha. Ihmiset tykkäävät miesten kirjoittamista kirjoista – ne myyvät paremmin.

Mutta eivät miehetkään saa kirjoittaa mitä tahansa. En nähtävästi saa kirjoittaa romantiikkaa. Tilastollisesti kuulemma pitäisi kirjoittaa trillereitä. Nainen päähenkilönä olisi kaiketi myös kehno veto, kun en voisi ikinä kirjoittaa naisten mielestä totuudenmukaisesti.

Ajattelin kirjoittaessani, että kirja syntyy tavallaan tyhjiöön. Kirjoitin sen itselleni, koska tiesin, etten saisi kirjoittaa näin. Minä en latele sääntöjä itselleni. Kun kirjasta tulee julkinen, siihen kohdistuu joukko olettamuksia ja mielipiteitä, jotka pyrkivät sanomaan, oliko sen kirjoittaminen soveliasta. Sen tekevät ensin ihmiset, jotka tuntevat kirjoittajan. Te lukijat, jotka tunnette minut ainakin jollain tasolla, saatatte järkyttyä. Teksti näet muuttuu kovin henkilökohtaiseksi, kun kirjoittaja on tuttu. Mutta sittenpä teillä on ainutlaatuinen mahdollisuus kokea romaani, jonka kirjoittaminen ei olisi ehkä ollut sallittua kulttuurissamme vallitsevilla ääneenlausumattomilla säännöillä. Voitte itse päättää, arvosteletteko sen normien mukaan vai niiden ulkopuolella.