Tuhat maailmaa

your_friendKävin viikonloppuna Ropeconissa, jossa roolipeliprojektini lisäksi vierailin kirjoittajamiitissä, jota kirjailija Antti Eronen on pitänyt jo muutaman vuoden ajan. Koska tapahtuman teemana oli kaaos ja järjestys, ulottui teema tietysti kirjoittajien pariin.

Omassa keskustelupiirissäni oli aika yllätys, että suurin osa kirjoitti englanniksi. Eipä siinä, kieli kuin kieli, minullakin on omat syyni kirjoittaa suomeksi. Ihmiset myös jaettiin janalle sen suhteen, kuinka järjestelmällisiä tai kaoottisia he ovat kirjoittamaan… ja alkoi tuntua, että olisi ehkä pitänyt mennä niin kauan kaaoksen puolelle, että päässä pimenee.

Kirjoittamisessa inspiroi eniten, kun rakkaus, kaaos ja surrealismi ovat yhdessä. Todellisuus on tosi asiassa noita kolmea, niihin käsiksi pääsemisen estää jonkinlainen järjestys. Tämä vuosi on tähän mennessä kertonut paljon rakkaudesta, niin muihin kuin itseenikin. Jos silmät ovat sielun peili, niin rakkaus, kun sille antautuu, kertoo täsmälleen, missä sielusi tällä hetkellä oikein seilaa kaikkeuden virrassa. Ja mitä paremmin siellä seilaa omana itsenään, sen viisaammin kohtelee itseään ja muita.

Kaaos toimii parhaiten, kun se kosiskelee hulluutta. Tässä on oltava hienovarainen, sopivan kohtelias tai menettää tyystin otteensa, eikä välttämättä enää palaa. Kun vain uskaltaa kulkea kaaoksen halki, eikä lähde sivupoluille, saa nähdä, kokea ja kuulla. Kirjoittaa, kun kulkee, ammentaa lähteistä.

Surrealismi on kieli. Keino puhua näkyjen kanssa, joita tavoittelee. Tuoda tuhat maailmaa lähemmäksi ja luoda sitten siltoja kaiken välille. Ja kun kirjoittaa, on puolet ihmisille ja puolet jumalille. Joka hetkessä on tuhat maailmaa.

Mistä siis löytäisin kirjoittajamiitin, joka todella ymmärtää?

 

Luen tällä hetkellä Riikka Forströmin kirjoittamaa Yön valtakunta -kirjaa. Takakantta lainaten:

”Auringon laskiessa herää eloon salaperäinen, toisenlainen maailma. Öisillä kaduilla voi törmätä monenlaisiin kulkijoihin aina köyhistä boheemeista kulkureihin, rakastuneisiin ja katujen kuningattariin – ehkä myös noitiin, aaveisiin ja kummituksiin.

Mitä eri aikojen ihmiset ovat pohtineet katsoessaan tähtikirkkaalle yötaivaalle? Miksi niin monet Shakespearen näytelmistä on sijoitettu yöaikaan? Mikä Venetsian öissä lumosi Richard Wagnerin? Keitä olivat Vincent van Goghin Yökahvila-maalauksessaan kuvaamat elämän haaksirikkoiset, jotka ajautuivat yön viimeiselle rannalle? Yön valtakunta on rajaton, ja se joka siihen uskaltaa astua, voi löytää elämän ja kuoleman salaisuuden.”

Yö on paljon. Ehkäpä etenkin taiteilijalle. Tremennen naiset syntyi maanisen yön hetkinä, unet jäivät vähälle ja aamuyön suden tunnit kävivät houkuttelevan tutuiksi. Muistan nuoruudesta yön tunnit kutkuttavina inspiraation hetkinä, jolloin kaikki ideat vaikuttivat vedenpitäviltä kuin unien sävelet. Yö on luovaa hulluutta, yö on pelkoa ja yö todellakin on näyttämö. Kuinka montaa kertaa juuri ne ratkaisevat keskustelut ystävien ja rakkaiden välillä on käyty yöllä? Yö lumoaa, terästää aistit äärimmilleen.

Auringon jälkeen saapuu yö. Kun sataa jatkuvasti, yö saa yhä suuremman vallan ja siitä pimeydestä syntyvät uudet jumalat. Mikä tahansa on mahdollista, jos vain raaskii luovuttaa järkensä rautaisen ohjauksen hetkeksi ja siirtyä toiseen maailmaan, jossa vallitsevat täysin toiset lait. Toinen kirja syntyi päivällä valoisan aikaan, mutta sen sielu on yön loihtima – ja ilman yölle antautumista sitä ei voi ymmärtää.

Kirjailijan maaninen olevaisuus

Kaikki on vaarallista. Mikä tahansa pieninkin vihje, hetki tai asia voi olla idea. Toisinaan ideat vaativat pitkää hautumista – esoteerisiä arvoituksia tai salattujen taivaankappaleiden liikkeitä. Toisinaan ne ovat vain vitsi, joka karkaa pahasti käsistä ja muuttui joksikin ihan muuksi. Minulla on tällä hetkellä käsissäni vitsi, joka on jo karannut yli 30000:een sanaan.

Suhtaudun kirjoittamiseen yleensä maanisesti. Ensin aloitellaan varovasti ja vähän tunnustellaan. Lähden aina miljööstä ensin liikkeelle, jonka jälkeen alan pohtia, millaisia hahmoja siellä asuu ja miksi. Sitten tarvitaan vain pieni tönäisy ja tarina kulkee omaa rataansa käänteestä toiseen. On kuin katkoisi elokuvaa, mutta hyvin hidastempoisesti.

Tempolla ei sitten olekaan niin väliä, koska parin päivän jälkeen homma karkaa pahasti käsistä. En mielelläni poistu maanisen kirjoittamisen ääreltä, ja jos vain vapaa-aikaa löytyy ylimääräistä, niin sekin upotetaan kirjoittamiseen. Se on ensimmäisenä päässä aamulla, kun herää. Se on päässä yöllä, kun ei saa unta. Kirjoittaminen hallitsee kaikkea, kunnes työ on valmis. Siihen asti saa nauttia maanisesta tunteesta, joka antaa uusia ideoita jatkuvalla syötöllä ja harhauttaa ajatukset olevaisuuden tuolle puolen.

Kirjoittaminen on tila. On aivan sama tupsahtaako teksti painosta ulos, kunhan matka on vain maaninen ja täynnä intohimoa työhön.