Ihmisten kanssa

Olen palannut ihmisten pariin. Yksi, kaksi, kolme – pam. Olen totutellut heräämään taas ihmisten aikaan ja käyttämään ihmisten kulkuneuvoja. Olen noudattanut ihmisten etikettiä ja sulautunut aamujen tuudittavaan ja viileään huminaan. Huomaan lukevani jälleen, kuten ihmiset, mutta luultavasti jotain kummallista, josta ei synny järkevää keskustelua.

Huomaan miettiväni, mitä ihmiset ajattelevat, vaikka en tietenkään osaa lukea ajatuksia. Ihmisten kanssa pitäisi tulla toimeen. Se kai etupäässä tarkoittaa, ettei kukaan härki toista areenasta riippumatta, ja vaikka toinen olisi pukeutunut sumoasuun. Koitan olla avaamatta keskusteluja aiheista, jotka ovat mielestäni mielenkiintoisia. Ihmisten mielestä ne harvemmin ovat mielenkiintoisia. Ihmiset haluavat olla rauhassa.

Kirjallisuusblogit ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Foorumit myös. Jos liikun näkymättömänä ihmisten kanssa, niin teen sen myös virtuaalisesti. Olen huono kirjoittamaan kommentteja tai foorumiviestejä, ellei ole jotakin presiis-sanottavaa. Olen siis hiljaa virtuaalisessa maailmassa, vaikka tilaa olisi kirjoittaa loputtomiin.

Kirjailijan kaiketi kannattaisi olla sosiaalisesti hyperaktiivinen? Vaikuttaa kummasti markkinointiin (yäk), kun nysväilee omissa ympyröissään ja piiloutuu bunkkeriin. Kirjailijan pitää olla tuotteen myyntimies – ainakin jos haluaa olla menestynyt. Entä jos ei halua olla? Entä jos riittää se tunne, joka vallitsee kirjoitushetkellä? Maaninen ihana hulluus! Jospa lukija saisi kokea edes hitusen siitä. Se on tärkein syy julkaista. Muu on yhdentekevää.

Tai no,  onhan julkaisukekkerit. Epäsosiaalisen möllin paras tekosyy pitää juhlat.

Miekka kiveksissä – eli tarina, jota et halua kuulla

Mutta voit lukea sen. Ovelaa, eikö vain? Kirja on tietyssä mielessä hyväksyttävämpi kuin elokuva, teatteri tai taide. Voit lukea kirjan salaa, ja samalla voit säilyttää oman seksuaalisesti eheän maailmankuvasi ilman häiriöitä.

~

Maistoin hänet huulillani suolaisena mutta polttavana tavalla, joka sai vartaloni värähtämään rajusti.

~

Ihminen on seksuaalinen olento, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Sen lisäksi, että seksillä on roolinsa suvun jatkamisessa, sen muita iloisia puolia on turha kiistää. Itse asiassa seksi on melkoisen kivaa. Sen tähden ihmiset ovat hyörineet aiheen ympärillä jo aika monta tuhatta vuotta ja suhtautuminen on vaihdellut kulttuurien, uskontojen ja aikakausien mukaan.

Kirjallisuudessa törmää helposti erotiikkaan ja seksiin – siihen ei oikeastaan vaadita edes oma-aloitteisuutta, sillä ainakin minun kouluaikoinani piti lukea Häräntappoase, josta ei puuttunut porkkanaa. Muistan, että kirja oli enimmäkseen ärsyttävä. Toivottavasti ovat löytäneet parempaa luettavaa. Rajanveto erotiikan ja muuten vain seksin välillä onkin sitten astetta hankalampi ja varsin henkilökohtainen asia, koska ihmiset tuppaavat olemaan erilaisia ajatusmaailmaltaan.

Tästä päästään siihen, täytyykö seksikohtauksia kirjoittaa lainkaan, ellei haluta kirjoittaa erityisesti eroottista kirjallisuutta, jossa lukijan nautinto on päämäärä sinänsä. Seksuaalisuus on kuitenkin luonnollinen osa ihmistä, joten sen kuvaamatta jättäminen tuntuisi vähintäänkin omituiselta. Ei silti ole yhdentekevää, miten kohtaus on kirjoitettu. Elämme oikeastaan varsin tiukkapipoisella ja kaksinaismoralistisella aikakaudella, kun vertaa historiaan – vaikka seksillä voidaan myydä mitä tahansa autoista saippuaan, luonnollinen suhtautuminen seksuaalisuuteen on hukassa.

~

Tukahtunut voihkaisu kirposi hänen huuliltaan, ja hänen silmänsä sulkeutuivat käden etsiessä nautinnollisen rytmin, josta sen hienovarainen heilahtelu kertoi.

~

Onko tietty esitystapa sitten tietoinen valinta vai onko kirjoittaja tirkistelijä, joka leikittelee hahmoillaan kuin fantasiassa konsanaan? Salaliittoteoreetikot voisivat löytää vastauksia, joihin ainakin iltapäivälehdet olisivat tyytyväisiä. Mutta joskus tarinan hahmot elävät omaa elämäänsä. He tekevät asioita kirjoittajasta riippumatta – kirjoittaja vain tallentaa kiltisti, mitä tapahtuu.

Helpoin tapa kuvata seksiä on tietysti se, miten muutkin sen tekevät. Valitettavasti se on pahimmillaan harras toive siitä, että saisi matkalipun Hollywood-maailmaan, joka säätelee normaaliuden rajat. Elämme maailmassa, jossa kulttuurinen ylemmyydentunto saa meidät palvomaan arvoja ja pitämään niitä itsestäänselvinä – moraalisena siveysvyönä. Kyseenalaistaminen on sitä vaikeampaa, mitä kapeampi näköalamme on. Ihmisten mieltymykset ovat hyvin erilaisia, joten ”hyvän” seksikuvauksen määritelmä on kuin veteen piirretty viiva. Kukaan ei tiedä, minne se on piirretty, mutta siitä voi silti tapella.

Kirjallisuus ei sentään kai vielä ole joutunut yhtä pahaan (itse)sensuuriin kuin elokuvateollisuus, joka tuottaa enimmäkseen perhekilttiä bulkkia massoille. Vai onko kirjallisuus pulassa? Ottaisitko kustannussopimuksen vastaan, jos ehtona olisi seksikohtauksien siivoaminen, vaikka ne olisivat olennainen osa tarinaa? Taiteellinen vapaus vai raha?

~

Kädet kaatoivat minut maahan, ja pisarat putoilivat päälleni hänen aukoessaan paitani nyörejä. Hän halusi minua. Hän halusi minua niin paljon, että pelkkä katse sai minut huokaamaan.

~

Nähtävästi jotkut ovat vetäneet herneen nenään luettuaan/katsottuaan George R.R. Martinin Game of Thronesia, josta ei puutu seksiä. Onkin outoa, että seksi on tärkein moraalinen mittari ja monen silmät täyttyvät kauhulla sen aseista. Tissit, penis ja vagina – rakkailla lapsilla olisi muitakin nimiä. Tämä kuitenkin kertoo lyhyesti kaiken olennaisen moraalisestakin mittarista. Well said, ser.

Hyvä kysymys kai kuuluu, onko pakko lukea/katsoa, jos herne kerran menee sinne nenään niin helposti? Sitten pitää tietysti vielä suojella muita ”pahoilta” ajatuksilta ja seuraavaksi tehdään jo politiikkaa. Hyvänä esimerkkinä varsin tuore Sweep-kirjasarjan tapaus. Ei meillä ole sensuuria, eihän?

~

Se tuntui vain valavan häneen lisää villiä kiihkoa, enkä voinut enää tehdä muuta kuin nauttia yhä rohkeammiksi käyvistä hyväilyistä.

~

Erotiikka, seksi ja seksuaalisuus ovat voimakkaita tarinankerronnallisia välineitä, jotka tuovat pintaan tunteita ja joko paljastavat hahmosta uusia puolia tai sitten todistavat sen puolesta, ettei hahmolla ole niitä. Joka tapauksessa seksi on välineenä niin vahva, että parhaimmillaan lukija tarttuu kohtaukseen ja ymmärtää nähdä siinä muutakin – tai sitten pyristelee herne nenässään ja soittaa kansanedustajalle.

Kauneus- krhm, erotiikka on tietysti katsojan silmässä. Brittiläinen Literary Review on kunnostautunut saralla jakamalla vuosittain palkintoa huonoimmasta seksikohtauksesta kirjallisuudessa. Tämä siis loppukevennykseksi ja varoitukseksi kaikille.

Hyvä kirjoittaja

Sain ensimmäisen vastauksen kustantamosta. Vastaus oli osoitettu kirjoittajalle ja toteamus oli, ettei kirja sovellu kustannusohjelmaan. Ei muita perusteluja. Täytyy olla tyytyväinen nopeasta vastauksesta.

Romaanini ei ole aivan tavallinen, joten aloin pohtia kirjailijana olemista sekä kustannusviidakkoa yleisesti luettuani mm. Marken blogia. Itselläni omakustanne on käynyt mielessä luontevana vaihtoehtona, mikäli kustantajat eivät innostu. Ainakin kirja on taiteellisessa mielessä eheimmillään (riippuen siitä, miten kukin haluaa taiteellisuuden käsittää) omakustanteena. Kustantamojen tehtävänä on nimensä mukaan kustantaa, mutta myös markkinoida sekä esittää korjauksia, jotta kirja olisi helpommin lähestyttävissä, helpommin myytävissä jne.

Ajatus yksityisestä yrityksestä päättämässä teoksen kirjallisesta laadukkuudesta on tavallaan hieman hassu, vaikka ihmiset haluavatkin sellaisen vallan kustantamoille antaa. Toki kustantamoissa on töissä ammatti-ihmisiä, mutta täytyy muistaa, että he ovat kouluttautuneet opinahjossa, jolla on tietty perinne siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei.

Omakustanne ei mielestäni häviä lainkaan kustantamojen kautta ilmestyneille kirjoille. Jokaisen kirjallinen maku on erilainen ja taiteellinen maailma erilainen. Kysymys on vain siitä, kenen taiteellisille ennakkoluuloille haluaa asettua alttiiksi.

Nykymaailma korostaa myös joka asiassa koulutusta: et voi olla X, jos et ole lukenut tutkintoa Y. Kirjailijan ammatti on viimeisiä saarekkeita, jotka eivät vaadi tutkintoa, vaan elämänkokemusta. Jos opinahjo määrittää yleensä ammattipätevyyden, niin mikä määrittää kirjailijan pätevyyden? Yksityinen yritys (kustantamo)? Pidän itseäni kirjailijana jo sen perusteella, että olen kirjoittanut romaanin valmiiksi. Aivan sama julkaistaanko sitä muodossa tai toisessa. Me itse rakennamme häkit ympärillemme tai annamme muiden tehdä sen puolestamme. Kustantamon vastauksessa minua puhuteltiin kirjoittajaksi, ja jäin miettimään, halutaanko nimityksellä luoda jotain pesäeroa oikeiden kirjailijoiden ja muiden kynäilijöiden välille. Monet kirjablogaajatkin näyttävät kokevan, etteivät ole kirjailijoita, ennen kuin ovat saaneet teoksensa julkaistua.

Oma kirjani kiertää pikkukustantamoja. Miksi? Mietin asiaa itsekin tarkemmin vasta lähetettyäni käsikirjoituksen. Ehkä koen suuret kustantajat kasvottomina suuryrityksinä, jotka eivät ymmärtäisi oman käsikirjoitukseni päälle. Pienkustantamoihin yhdistän tavallaan tietynlaisen positiivisen hulluuden, olkoonkin tämä mielikuva sitten kukkaraameihin puettuna. Kenties tuntemus on peräisin siitä, että pienkustantamot ovat tarjonneet minulle lukuelämyksiä, joita isot eivät ole kyenneet tarjoamaan.

On hyvä myös muistaa, että asumme pienellä alalla planeettaa, jossa on omat kielikulttuuriset rajoituksensa. Vasta romaanin valmistumisen jälkeen mietin, kuinka paljon hyviä kirjoja jää kokonaan pimentoon vain sen takia, että ne eivät sovi suurimman osan kirjalliseen makuun – markkinoille toisin sanoen. Siksi olisi mukavaa, että omakustanteet pääsisivät enemmän pinnalle, vaikka lukijahan sen valinnan tekee. Vai tekeekö? Markkinointi nostaa tietyt teokset esille ja vanavedessä tulevat kirjastot. Olemmeko todellisuudessa vapaita valitsemaan vai annetaanko vaihtoehdot meille valmiiksi pureskeltuina?