Miltä tuntuu?

KirjapinoJulkaisujuhlat ovat ohitse ja Teatterimuseon kammioon saapui ystäviä ja tuttuja juhlimaan sekä nauttimaan tunnelmasta. Olinkin illalla niin lopen uupunut koko päivästä, etten saanut edes unen päästä kiinni. Ystäväni kysyi iltasella, että miltä nyt tuntuu. Outoa kyllä, ei tuntunut sen kummemmalta. Villit tuuletukset sattuivat kirjoitushetkinä, kun luova hulluus oli huipussaan. Nyt on vain elettävä seuraamusten kanssa ja kuunneltava uteliaana palautetta.

Työt eivät lopu tähän. Toinen kirja pitäisi vielä viimeistellä ja kovin moni näkemäni tai lukemani asia liittyy jollakin tavalla teokseen. Ensimmäisen palauterupeaman jäljiltä näyttää siltä, että voisi olla parempi päästää jumalat irti. Sillä tavoin näkee ihmisenkin helpommin.

Ihmisten kanssa

Olen palannut ihmisten pariin. Yksi, kaksi, kolme – pam. Olen totutellut heräämään taas ihmisten aikaan ja käyttämään ihmisten kulkuneuvoja. Olen noudattanut ihmisten etikettiä ja sulautunut aamujen tuudittavaan ja viileään huminaan. Huomaan lukevani jälleen, kuten ihmiset, mutta luultavasti jotain kummallista, josta ei synny järkevää keskustelua.

Huomaan miettiväni, mitä ihmiset ajattelevat, vaikka en tietenkään osaa lukea ajatuksia. Ihmisten kanssa pitäisi tulla toimeen. Se kai etupäässä tarkoittaa, ettei kukaan härki toista areenasta riippumatta, ja vaikka toinen olisi pukeutunut sumoasuun. Koitan olla avaamatta keskusteluja aiheista, jotka ovat mielestäni mielenkiintoisia. Ihmisten mielestä ne harvemmin ovat mielenkiintoisia. Ihmiset haluavat olla rauhassa.

Kirjallisuusblogit ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Foorumit myös. Jos liikun näkymättömänä ihmisten kanssa, niin teen sen myös virtuaalisesti. Olen huono kirjoittamaan kommentteja tai foorumiviestejä, ellei ole jotakin presiis-sanottavaa. Olen siis hiljaa virtuaalisessa maailmassa, vaikka tilaa olisi kirjoittaa loputtomiin.

Kirjailijan kaiketi kannattaisi olla sosiaalisesti hyperaktiivinen? Vaikuttaa kummasti markkinointiin (yäk), kun nysväilee omissa ympyröissään ja piiloutuu bunkkeriin. Kirjailijan pitää olla tuotteen myyntimies – ainakin jos haluaa olla menestynyt. Entä jos ei halua olla? Entä jos riittää se tunne, joka vallitsee kirjoitushetkellä? Maaninen ihana hulluus! Jospa lukija saisi kokea edes hitusen siitä. Se on tärkein syy julkaista. Muu on yhdentekevää.

Tai no,  onhan julkaisukekkerit. Epäsosiaalisen möllin paras tekosyy pitää juhlat.