Mies, jolla on kuusi kättä

Ajatuksissaan ihminen on yksin. Ainakin vielä toistaiseksi. Aivan sama kuinka monta ihmistä sinua ympäröi, kuinka monelle kerrot asiasta, olet yksin ajatustesi kanssa aina lopulta. Joskus yksinäisyys on hyvästä, joskus taas ei. Minäpä kerron siitä, kun ajatukset aloittavat kolmen viikon yksinäisen vaelluksen. Mielestäni se oli hyvästä, vaikkakin omituinen kokemus.

Idea oli yksinkertainen. Minä rakastan ennen kaikkea tietynlaista miljöötä, ja huomaan usein matkaavani mielikuvissani paikkoihin, joita ei yksinkertaisesti ole olemassa, mutta pystyn rakentamaan ne hyvin läheiseksi. Jotkut näistä paikoista voivat olla pelottavia. Olen kuollut niissä monta kertaa, olen elänyt niissä yhtä paljon. Jotkut ovat niin vahvoja, ettei mieli pysty päästämään niistä millään irti, ja kuvat kummittelevat päässäsi joka päivä päästämättä sinua koskaan irti.

Haitari, saha, rummut. Kallistunut sirkusvaunu ja mies, jolla on kuusi kättä. Osoitus jälleen kerran siitä, että todellisuus osaa myös olla yllättävä. Pam! Onko sinua koskaan potkaistu napakasti päähän sävelten, kuvien ja eleiden voimin? Lujasti? Ja vielä sellaisella hetkellä, että olet ihan oikeasti ollut sen tarpeessa. Se on kovin virkistävää ja rikkoo muutaman hyvin pystytetyn pilarin. Ei riitä, että pystyy kuvittelemaan. On pystyttävä kuvittelemaan kuvitellun ylitse. Rikottava siteitä, joita todellisuus on asetettanut ympärille jo kouluajoista asti.

Pilareiden särkyneitä palasia ihmetellessäni näin yössä enää hevosen vetämät sirkusvaunut, joissa lyhty paloi lepattaen. Kun katsoin ympärilleni, en päässyt enää takaisin, enkä olisi halunnutkaan. Keitä he olivat, ja mikä oli heidän tarinansa. Minun oli pakko selvittää se.