Kirjailijan maaninen olevaisuus

Kaikki on vaarallista. Mikä tahansa pieninkin vihje, hetki tai asia voi olla idea. Toisinaan ideat vaativat pitkää hautumista – esoteerisiä arvoituksia tai salattujen taivaankappaleiden liikkeitä. Toisinaan ne ovat vain vitsi, joka karkaa pahasti käsistä ja muuttui joksikin ihan muuksi. Minulla on tällä hetkellä käsissäni vitsi, joka on jo karannut yli 30000:een sanaan.

Suhtaudun kirjoittamiseen yleensä maanisesti. Ensin aloitellaan varovasti ja vähän tunnustellaan. Lähden aina miljööstä ensin liikkeelle, jonka jälkeen alan pohtia, millaisia hahmoja siellä asuu ja miksi. Sitten tarvitaan vain pieni tönäisy ja tarina kulkee omaa rataansa käänteestä toiseen. On kuin katkoisi elokuvaa, mutta hyvin hidastempoisesti.

Tempolla ei sitten olekaan niin väliä, koska parin päivän jälkeen homma karkaa pahasti käsistä. En mielelläni poistu maanisen kirjoittamisen ääreltä, ja jos vain vapaa-aikaa löytyy ylimääräistä, niin sekin upotetaan kirjoittamiseen. Se on ensimmäisenä päässä aamulla, kun herää. Se on päässä yöllä, kun ei saa unta. Kirjoittaminen hallitsee kaikkea, kunnes työ on valmis. Siihen asti saa nauttia maanisesta tunteesta, joka antaa uusia ideoita jatkuvalla syötöllä ja harhauttaa ajatukset olevaisuuden tuolle puolen.

Kirjoittaminen on tila. On aivan sama tupsahtaako teksti painosta ulos, kunhan matka on vain maaninen ja täynnä intohimoa työhön.

Syvällisestä eläytymisestä ja sen seurauksista

Sekosin. Se onnistui tosin varsin yllättävällä tavalla ja hieman puun takaa, vaikka merkit olisivat olleet luettavissa jo aikaisemmin, jos vain olisin hieman keskittynyt. Mutta inspiraatio on sitä vahvempi, mitä syvemmälle hahmoon sukeltaa, kunnes lopulta ei enää tiedä, kumpi on kumpi.

Parhaimmat tarinat alkavat syvällä Karibialla, mutta tällä kertaa kyse oli roolipelikampanjasta, jonka tarkoituksena oli keskittyä ihmissuhteisiin. Poikkeuksellisesti pelasin vain yhtä hahmoa eli en toiminut pelinjohtajana (joka ohjaa kaikkea muuta paitsi pelaajien hahmoja). Vuoden verran kaikki sujui tasaisesti, sillä muiden kirjallisten projektien vuoksi minulla oli vaikeuksia päästä hahmooni kunnolla kiinni huolimatta siitä, että keksin kyllä hyvin tarvittavia käänteitä. Noin kuukausi takaperin aloin kirjoittaa päiväkirjaa hahmon näkökulmasta ja mopo alkoi karata käsistä suhteellisen nopeasti.

Pystyn nimittäin sisäistämään erittäin tehokkaasti erilaisia tunnetiloja, sillä ne ovat erinomainen, ellei jopa korvaamaton apuväline hahmoja luotaessa, pelattaessa ja kirjoittaessa. Yleensä tiedän tarkoin, mitä hahmo tuntee, mutta tällä kertaa tunsin täysillä. Ohjaamani hahmon tunnetilat menivät välillä äärilaidasta toiseen, mutta iskin vain lisää löylyä, sillä inspiraatio jylläsi sitä paremmin, mitä enemmän tunsin.

Sitten raja alkoi hämärtyä. En päässyt tunnetiloista enää irti reaalimaailmassa, vaikka minulla ei ollut mitään syytä ylläpitää niitä. Alkoi ahdistaa ja normaali elämä tuntui raskaalta äärimmäisten tunteiden velloessa taustalla. Olen tottunut spekuloimaan mahdollisilla lopputuloksilla ja puimaan hahmoja jatkuvasti, sillä niiden kautta yleensä löytyy uusia ideoita. Tällä kertaa aloin omaksua tunteita, jotka eivät enää olleet osa pelin tapahtumia, vaan kuvittelemani juonikaaren yksi mahdollinen lopputulos. Olin siis toisin sanoen todella pihalla: mielikuvitusmaailmassa, jonka hahmo oli mielikuvitusmaailman mielikuvitusmaailmassa.

Vuorokauden valvottuani tunteiden kanssa tajusin onneksi, etten enää koe hahmoni tunteita, vaan olin löytänyt jotain omasta itsestäni – jotakin, jotka olin haudannut kauan sitten ja luullut käsitelleeni. Alitajunta osaa olla pirulainen, mutta tällä kertaa en enää ollut se kokematon nuorukainen, vaan enemmän elämää nähnyt ja pystyin käsittelemään tunnetilat oikeassa kontekstissa.

Aivan kuin lukko olisi auennut pääni sisältä. Ahdistus katosi samalla hetkellä, kun todella ymmärsin, mistä oli kyse. Hahmoni oli tietämättäni antanut minulle eväät käsitellä tunnetilaa, joka oli hautautunut vuosikausia sitten vain sen takia, etten ollut osannut käsitellä sitä. Leijuin loppupäivän pitkin asuntoa ja nukuin katonrajassa.

Roolipelejä morkataan usein vain leikiksi ja pelkäksi peliksi. Mitä helvettiä tämä sitten oli? Olen pelannut 20 vuotta, enkä ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, sillä en ole onnistunut kohtaamaan tarpeeksi rajuja tunnetiloja. Ehkä olen vältellyt niitä alitajuisesti? Yksi roolipelien tärkeitä sääntöjä on pelata hahmoa, eikä itseään. Vaikka rikoin sääntöä, enkä osannut pelata hahmoa, pienet asiat johtivat minut kuitenkin erittäin tärkeän asian jäljille omalta kannaltani. Ja mikä parasta, onnistuin kahdessa tärkeässä seikassa: sain eheytettyä osan omasta mielestäni ja kuorittua itseni irti hahmosta, jolla on oikeus ihan omaan elämäänsä.

Syvällinen eläytyminen voi kuulostaa vaaralliselta, mutta en kokisi olevani oma itseni ilman toisia maailmoja, joiden kautta olen elänyt niin paljon enemmän kuin miltä ulkoisesti voisi näyttää. Roolipelien interaktiivinen puoli on minulle myös kuin interaktiivinen kirja, joka muokkautuu hahmojen ihmissuhteiden ja valintojen kautta. Miten sellaisia maailmoja voisikaan välttää, joissa voi kokea mitä tahansa.

Ihmisten kanssa

Olen palannut ihmisten pariin. Yksi, kaksi, kolme – pam. Olen totutellut heräämään taas ihmisten aikaan ja käyttämään ihmisten kulkuneuvoja. Olen noudattanut ihmisten etikettiä ja sulautunut aamujen tuudittavaan ja viileään huminaan. Huomaan lukevani jälleen, kuten ihmiset, mutta luultavasti jotain kummallista, josta ei synny järkevää keskustelua.

Huomaan miettiväni, mitä ihmiset ajattelevat, vaikka en tietenkään osaa lukea ajatuksia. Ihmisten kanssa pitäisi tulla toimeen. Se kai etupäässä tarkoittaa, ettei kukaan härki toista areenasta riippumatta, ja vaikka toinen olisi pukeutunut sumoasuun. Koitan olla avaamatta keskusteluja aiheista, jotka ovat mielestäni mielenkiintoisia. Ihmisten mielestä ne harvemmin ovat mielenkiintoisia. Ihmiset haluavat olla rauhassa.

Kirjallisuusblogit ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Foorumit myös. Jos liikun näkymättömänä ihmisten kanssa, niin teen sen myös virtuaalisesti. Olen huono kirjoittamaan kommentteja tai foorumiviestejä, ellei ole jotakin presiis-sanottavaa. Olen siis hiljaa virtuaalisessa maailmassa, vaikka tilaa olisi kirjoittaa loputtomiin.

Kirjailijan kaiketi kannattaisi olla sosiaalisesti hyperaktiivinen? Vaikuttaa kummasti markkinointiin (yäk), kun nysväilee omissa ympyröissään ja piiloutuu bunkkeriin. Kirjailijan pitää olla tuotteen myyntimies – ainakin jos haluaa olla menestynyt. Entä jos ei halua olla? Entä jos riittää se tunne, joka vallitsee kirjoitushetkellä? Maaninen ihana hulluus! Jospa lukija saisi kokea edes hitusen siitä. Se on tärkein syy julkaista. Muu on yhdentekevää.

Tai no,  onhan julkaisukekkerit. Epäsosiaalisen möllin paras tekosyy pitää juhlat.