Luen tällä hetkellä Riikka Forströmin kirjoittamaa Yön valtakunta -kirjaa. Takakantta lainaten:

”Auringon laskiessa herää eloon salaperäinen, toisenlainen maailma. Öisillä kaduilla voi törmätä monenlaisiin kulkijoihin aina köyhistä boheemeista kulkureihin, rakastuneisiin ja katujen kuningattariin – ehkä myös noitiin, aaveisiin ja kummituksiin.

Mitä eri aikojen ihmiset ovat pohtineet katsoessaan tähtikirkkaalle yötaivaalle? Miksi niin monet Shakespearen näytelmistä on sijoitettu yöaikaan? Mikä Venetsian öissä lumosi Richard Wagnerin? Keitä olivat Vincent van Goghin Yökahvila-maalauksessaan kuvaamat elämän haaksirikkoiset, jotka ajautuivat yön viimeiselle rannalle? Yön valtakunta on rajaton, ja se joka siihen uskaltaa astua, voi löytää elämän ja kuoleman salaisuuden.”

Yö on paljon. Ehkäpä etenkin taiteilijalle. Tremennen naiset syntyi maanisen yön hetkinä, unet jäivät vähälle ja aamuyön suden tunnit kävivät houkuttelevan tutuiksi. Muistan nuoruudesta yön tunnit kutkuttavina inspiraation hetkinä, jolloin kaikki ideat vaikuttivat vedenpitäviltä kuin unien sävelet. Yö on luovaa hulluutta, yö on pelkoa ja yö todellakin on näyttämö. Kuinka montaa kertaa juuri ne ratkaisevat keskustelut ystävien ja rakkaiden välillä on käyty yöllä? Yö lumoaa, terästää aistit äärimmilleen.

Auringon jälkeen saapuu yö. Kun sataa jatkuvasti, yö saa yhä suuremman vallan ja siitä pimeydestä syntyvät uudet jumalat. Mikä tahansa on mahdollista, jos vain raaskii luovuttaa järkensä rautaisen ohjauksen hetkeksi ja siirtyä toiseen maailmaan, jossa vallitsevat täysin toiset lait. Toinen kirja syntyi päivällä valoisan aikaan, mutta sen sielu on yön loihtima – ja ilman yölle antautumista sitä ei voi ymmärtää.

Alkuvalmistelut

Aloitetaan polttamalla yhtä sun toista.

Ennakko-odotukset palavat ensimmäisenä. Ne ovat monimuotoisia ja palavat eri väreissä ja eri tavoilla, mutta niiden uhrausta katselee ja kuuntelee oikein mielellään. Kun pitää keskittyä olennaiseen, ennakko-odotukset ohjaisivat liikaa sitä, mitä oikeasti tarinan maailmassa tapahtuu. Se ei käy. Tarina kertoo itse itsensä.

Pöytätavat palavat toisena. Tämä on välttämättömyys, vaikka ketjureaktion vakavuutta ei voikaan ennustaa. Pitää lakata miellyttämästä vierustoveria. Ihan totta. Otan nyt lusikan kouraani kuin kirveen ja syön sillä salaattia. Taisin juuri kaataa pyytämäsi juoman housuillesi. Järkyty, ole hyvä. Lautasliinoja ei muuten ole. Ne paloivat juuri.

Kolmantena pitää polttaa muutama silta. Sellaiset etenkin, jotka näyttävät tylsiltä, eivätkä tarjoaa mitään olennaista. Meidän ei suinkaan tarvitse aina olla oman historiamme orjia. Mielessämme luomme omat kahleemme, ja menetelmien niiden katkaisuun luulisi myös löytyvän, kun vain jaksaa penkoa tai löytää sytykkeet. Lopulta ei tarvitse muuta kuin kääntyä ja lähteä kävelemään taakseen katsomatta.

Lähtökohdat kirjoittamiseen olivat siis mitä suotuisimmat, kun pyromaani oli ensin saanut osansa. Tarinan kuvat vyöryivät mieleeni pitkänä jatkumona, mutta ensin oli keskityttävä alkuun, jota ryhdyin kirjoittamaan sen enempää pohtimatta. Liika pohtiminen näivettää inspiraation. Pitää vain tarttua siihen, mikä tuntuu heti luontevalta ja vähät välittää tietyn lauseen hiomisesta huippuunsa. Edetään tarinan ehdoilla, niin kauan, että se on valmis. Hiomiseen riittää nimittäin aikaa tuhottomasti myöhemminkin.