Sanoja: 14745/92911

Viimeistely edistyy pikkuhiljaa. Pitkän tauon jälkeen omaan tekstiin kiinnittää taas eri tavalla huomiota. Sitä uskaltaa napsia pois joitakin kohtia, joista ei olisi aikaisemmin halunnut päästää irti. Toisaalta on ilo huomata, että jotkut kappaleet eivät tarvitse mitään muutoksia. Välillä saa ihmetellä, onko itse kirjoittanut tämän kaiken.

Viimeksi julistamaani hupailuun on tähän mennessä saapunut neljä vastausta. Tässä niiden perusteella valitut paljastukset:

Yritin peittää pelkoni, vaikka mielessäni kilkatti pajavasara ja helisivät terävät veitset.

Kipu ja kylmyys sekoittuivat salamannopeasti raivoisaksi horkaksi, ja ymmärsin nähneeni liiankin miellyttävää unta, sillä harmaa metsä tuijotti minua uhkaavana, vaikka sade olikin jo lakannut.

Olin vieläkin omien tuntemattomien muistojeni vanki.

Näin Rontti-kissan pudottavan karahkan portaillemme ja noukin oksan hajamielisesti eteisen sateenvarjotelineeseen.

Ennen kuin

Eilen kulkiessani satuin katsomaan ylös taivaalle, ja näin lintujen lentävän kohti etelää. Kliseinen vertauskuva, mutta edellisen kerran kiinnitin huomiota niihin keväällä. Silloin ne olivat palaamassa takaisin. Linnut taitavat jatkaa samaa rataa vuodenaikojen vaihteluiden mukaan. Sittenkin kun meistä aika jättää.

Alkukantainen vaistoni tönäisee minua ja muistuttaa siitä, kuinka nopeasti kesä kuluikaan. Kun katson iltaisin sadepisaroiden valuvan ikkunalasia pitkin, tiedän, että minunkin on pian lähdettevä merten taakse. Uusi ja tuntematon seikkailu. Enkä tiedä koska palaan.

Iltojen pimeydessä on lähdettävä kävelylle, koettava syksy sen omassa elementissään. Ei kannata vältellä jokaista kuraista lätäkköä, johon sattuu jalkansa asettamaan. Niityn halki tarpominen on kuin ’Leijonaa mä metsästän’-laulussa – niin jännittävää kuin siitä itse osaa tehdä. Mutta kun kuljen kylmässä illassa pohtien tulevaa, odotan minä hetkenä hyvänsä näkeväni sirkuksen valot harmaan massan keskeltä. En voi lähteä merten taakse, ennen kuin olen sanonut hyvästit. En voi lähteä, ennen kuin olen nähnyt värit taas ensimmäistä kertaa.

Vanhan kunnon ajan kaivajaiset

Blogin pitäisi toimia hengityskoneena minulle sillä välin, kun odotan palautetta. Yritän pitää kirjaprojektin koko ajan mielessä siihen asti, että saan tehtyä viimeiset korjaukset.

Sitten tulee päiviä, jolloin tekisi mieli piilottaa kaikki pöytälaatikkoon. Aamulla väsyttää, mikään ei onnistu. Pitäisi huoltaa hengityskonetta, mutta ei siitä mitään tule. Näkee tulevaisuuden harmaan tyhjänä ja mitättömänä.

Yleiseen apatiaan on lääkkeitä. Pitää vain innostua jostain ja unohtaa kaikki muu hetkeksi aikaa. Kirjoittajan loputon pohdiskelu ei aina ole hyväksi, sillä kun mieli masentuu, ei enää saa yhtään mitään luovaa aikaiseksi. William Blake taisi joskus sanoa, että työ on hyvää lääkettä. Mutta mikä työ? En taatusti keskeytä lomaani yhden päivän alakuloisuuden takia. Ehen.

Lapiolla kaivaminen on kivaa. Kunnon fyysistä hommaa, jonka jäljiltä lihakset itkevät armoa monta päivää työn jälkeen. Joskus pitää raataa itsensä puolikuoliaaksi, että mieli alkaa jälleen toimia. Enkä taatusti lähde millekään virkistävälle juoksulenkille. Liian suoraviivaista. Aloitetaan mielummin kuopan kaivamisella ja sitten illasta poltellaan nuotiota tuntikausia sanomatta sanaakaan.

Kirjani päähenkilö on usein väsynyt, rättiväsynyt. Silti hänen mielensä ei väsy samoin kuin omani aika ajoin. Ehkä hullussa puurtamisessa on jokin vinoutunut ratkaisu omaan henkiinherätykseen?