Sanoja: 48332/92496

Kuinka ehtiä kirjoittamaan, kun pitäisi elää tässä maailmassa, joka on täynnä velvollisuuksia? Lisäksi jotkut asiat piinaavat häiritsevinä paikoissa, joihin ne eivät kuulu.

Lyhyisiin hetkiin pakeneminen tuntuu siksi niin tärkeältä. Voi hetkeksi unohtaa kaiken muun, kun siirtyy paikasta toiseen. Joskus niihin hetkiin haluaa karata, ja joskus taas niihin katoaa huomaamattaan.

Oma teksti on erilaista kuin muistin. Jälleen saa hienon kohtauksen lukiessaan ihmetellä, kuka tämän on kirjoittanut. Jos pystyisin, katoaisin ehkä lopullisesti.

Sanoja: 14745/92911

Viimeistely edistyy pikkuhiljaa. Pitkän tauon jälkeen omaan tekstiin kiinnittää taas eri tavalla huomiota. Sitä uskaltaa napsia pois joitakin kohtia, joista ei olisi aikaisemmin halunnut päästää irti. Toisaalta on ilo huomata, että jotkut kappaleet eivät tarvitse mitään muutoksia. Välillä saa ihmetellä, onko itse kirjoittanut tämän kaiken.

Viimeksi julistamaani hupailuun on tähän mennessä saapunut neljä vastausta. Tässä niiden perusteella valitut paljastukset:

Yritin peittää pelkoni, vaikka mielessäni kilkatti pajavasara ja helisivät terävät veitset.

Kipu ja kylmyys sekoittuivat salamannopeasti raivoisaksi horkaksi, ja ymmärsin nähneeni liiankin miellyttävää unta, sillä harmaa metsä tuijotti minua uhkaavana, vaikka sade olikin jo lakannut.

Olin vieläkin omien tuntemattomien muistojeni vanki.

Näin Rontti-kissan pudottavan karahkan portaillemme ja noukin oksan hajamielisesti eteisen sateenvarjotelineeseen.

Hulluuden palapeli

Ensin korjaaminen tuntui kamalalta. Tekstissä ei pitänyt olla pahemmin vikaa, mitä nyt muutama pilkkuvirhe. Niinpä niin… Ajatus juoksee näppäimistön mukilointia nopeammin ja kirjoittaminen kulkee jäljessä. Usein se tarkoittaa sitä, että sanoja puuttuu kokonaan, sillä olen jo seuraavassa lauseessa. Jossain tapauksessa se voi tarkoittaa, että olen jo kokonaan seuraavassa kohtauksessa…

Syntyy aukkoja, joiden paikkaaminen vie aikaa, sillä ne haastavat toden teolla kirjoittajan. Keskelle lisääminen tarkoittaa, että syntyy epäloogisuuksia. Palapeliin ilmestyy yhtäkkiä muutama nurkka lisää sen turvallisen neljän sijasta. Ylimääräisiä palojakin on runsain mitoin pitkin pöytiä ja löytyypä niitä aamulla tyynyn altakin.

Huvittava ongelma oli, että muistiinpanot olivat päässä. Koko aikana olin raapustanut vain 4 post-it lappua, eikä niissäkään ollut paljon järkeä. Ne eivät taatusti sopineet palapeliin sellaisenaan. Nyt kun katson niitä jälkeen päin, huomaan, kuinka ne ovat muuttaneet muotoaan, jalostuneet. Hyvin yksinkertaiselta kuulostava idea muovautuu yhä monimutkaisemmaksi, kunnes se sopii täydellisesti palapeliin.

Punakynän viillot ovat kuin veriroiskeita. Siinä vaiheessa aloin jo rakastaa kirjoitusvirheitä, kun eteeni osui koko sivun pituinen marginaaliin kirjoitettu palautepötkö, jonka jokainen sana tuntui tarkoittavan tunnin työtä. Oli palattava uudestaan kohtaukseen, elettävä ja sisäistettävä se. Ja lopulta oli varottava ristiriitoja tarinan sisällä, joihin kasvaa sokeaksi, kun on lukenut kaiken yhä uudelleen ja uudelleen. Mieli kuitenkin riemuitsi joka kerta, kun nuo tarvittavat tunnit olivat takana ja romaani oli jälleen kerran elävämpi.

Joskus pelkäsin sitä, etten voisi enää palata maailmaan takaisin. Entä jos en vain yhtäkkiä tuntisi mitään? Jos en voisi elää tarinan mukana, silloin en myöskään voisi kirjoittaa. Luova hulluus tyrehtyisi, eikä minulle jäisi enää mitään. Milloin luova hulluus sitten loppuu? Siksikö jotkut kirjailijat vetävät päänsä täyteen, pitääkseen hulluudesta kiinni?

Pelkoni olivat kuitenkin turhia, sillä luotu tarina eli niin vahvasti omaa elämäänsä. Oli erityisen tärkeää, etten pysähtynyt miettimään pilkkuja ensimmäistä versiota kirjoittaessani, sillä mielikuvat ja tunne olivat tärkeämpiä kuin itse muste, joka taltioi kaiken. Toiseen maailmaan astumiseen ei tarvittu lasillistakaan punaviiniä. Palava insipiraatio sekoittaa pään ihan omin avuin.

Ja niinpä lopulta, pala palalta, toinen versio valmistui. Pilkkuja ei juuri viilattu, niitä lisättiin. Illat venyivät jälleen kerran, mutta nyt minulla oli joku, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, jos keksin liian monia vaihtoehtoja. Joku, joka uskalsi sanoa asioita päin naamaa niin, etten vetänyt hernettä nenääni. Hulluus, ystävät, on tarttuvaa laatua. Luova hulluus sitäkin enemmän. Sen johdosta vaimoni ei malttanut enää olla poissa koneen viereltä, kun kolmatta korjauskierrosta aloitettiin.