Elämää teatterilavan alla

Kirjailija kirjoittaa, ja jos hän puhuu, hän puhuu sanojensa kautta. Kädet, jotka kahmovat hänet yleisön eteen, ovat harvinaisia, ja sellaiselle, joka on tottunut kulkemaan väkijoukon ulkopuolella, ei ole helppoa astua parrasvaloihin. Mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä aikana, jolloin kaiken pitää olla esillä jollakin tapaa. Runoton kieli voisi puhua markkinoinnista, mutta parrasvaloihin ei halua astua valehtelemaan itselleen eikä muille.

Joku voisi kysyä, miksi kummassa välität moisesta, kun et ole voittanut Finlandia-palkintoa eikä kukaan pyydä juhlapuhetta. Tarinat kuitenkin syntyvät hetkistä, ja hetket syntyvät elämästä. Toiset elävät lavalla, toiset häärivät mielellään sen alla ja nousevat ylös vain kuin teatteri syttyy tuleen tai kun he alkavat haista.

Voisi helposti luulla, että lavan alla on hirveän tylsää. Pimeydessä ei oikein näe mitään ja valonlähteet ehtyvät, kun aplodit ovat ohitse. Mutta pimeydessä mielellä on vapaus liikkua ja loihtia, ja sen rauhoittavassa hiljaisuudessa on vapaat kädet keskustella niin hullujen kuin täysjärkisten kanssa. Raja niiden välillä on tietysti aina yhtä hieno kuin kuin eri tavoilla hahmottaa olevaisuus.

Lavalla oleskelua pitää harjoitella, mikäli ei halua eksyä itse piirtämiinsä rajoihin. Joskus riittää, että aukoo suutaan taustalla – toisinaan kannattaa astua se yksi ratkaisevalta askel eteenpäin ja kertoa, mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Kertoa mitä todella tapahtuu lavan alla, kun valo siiviliytyy raoista ja musiikki humisee taustalla.

Kertoa miltä elämä näyttää.

Kävellen

Kävelemään oppiminen on jännittävä asia: ulottuu nappailemaan tavaroita, on helpompi kiipeillä esteiden yli ja myöhemmin saa kiinni vanhempansa, jotka ovat kuin jättiläisiä. Harjoitellessa tulee kaaduttua muutamaan otteeseen, ainakin hetkeksi. Mutta rähmällään ei ole kovin hauskaa viipyä, eihän? On käveltävä.

Olen kävellyt pitkiä matkoja. Olen kävellut metsissä. Olen kävellyt vierailla mailla. Olen kaatunut myös rähmälleni useita kertoja – onnekseni en liian vakavasti. Se käy joskus helposti, joskus taas kovin yllättävällä tavalla. Oma kömpelyys on yllättävän usein pääsyyllinen, mutta kyllä minut nurin saa tuuppaamallakin – silkkihansikkain, kiitos, jos saan pyytää. Olen saanut osani rautahanskoistakin. Joskus täytyy kaatua, jotta pysähtyy miettimään asioita.

Kaikesta päätellen minulla on ollut aikaa kävellä – nähdä, kuulla ja tuntea asioita. Mikään ei ole hauskempaa kuin jakaa tie jonkun läheisen kanssa. Puhua hulluista asioista matkaa tehdessä ja suunnitella niin megalomaanisia hankkeita, että ne takaavat hilpeän kompastelun. Koska viimeksi olet nauranut kippurassa lattialla?

Kenties ihminen ei koskaan opi kunnolla kävelemään? Emme nuku kävellessä, ainakaan suurin osa meistä, ja näyt, jotka avautuvat tuolloin voivat olla aivan mitä tahansa. Moni meistä on säveltäjä, runoilija, sankari tai hullu. Se, että kykenee kävellessä näkemään asioita, eikä vain ohittamaan niitä, on hyvin tärkeää.

Pohtiessani kävelen ja ramppaan edestakaisin, sillä se selkeyttää ajatuksia kummasti. Kun pysähdyn kirjoittamaan, sormeni kävelevät pitkin näppäimistöä, vaikka vähän väliä onkin noustava itse ja käveltävä taas, vaikka ahdas työhuoneeni ei annakaan siihen juuri mahdollisuuksia. Ehkä tarvitsisin pohdiskeluhuoneen, jossa on pehmustetut seinät? Jos haluan pois päätteen äärestä, suunnistan metsään, josta tuntuu löytyvän aina jotain uutta ja ainutlaatuista. Siellä en voi kiirehtiä heiluttamalla bussikorttia tai hyppäämällä auton rattiin. Matka oudoimpiin ryteikköihin käy aina kävellen.