Luen tällä hetkellä Riikka Forströmin kirjoittamaa Yön valtakunta -kirjaa. Takakantta lainaten:

”Auringon laskiessa herää eloon salaperäinen, toisenlainen maailma. Öisillä kaduilla voi törmätä monenlaisiin kulkijoihin aina köyhistä boheemeista kulkureihin, rakastuneisiin ja katujen kuningattariin – ehkä myös noitiin, aaveisiin ja kummituksiin.

Mitä eri aikojen ihmiset ovat pohtineet katsoessaan tähtikirkkaalle yötaivaalle? Miksi niin monet Shakespearen näytelmistä on sijoitettu yöaikaan? Mikä Venetsian öissä lumosi Richard Wagnerin? Keitä olivat Vincent van Goghin Yökahvila-maalauksessaan kuvaamat elämän haaksirikkoiset, jotka ajautuivat yön viimeiselle rannalle? Yön valtakunta on rajaton, ja se joka siihen uskaltaa astua, voi löytää elämän ja kuoleman salaisuuden.”

Yö on paljon. Ehkäpä etenkin taiteilijalle. Tremennen naiset syntyi maanisen yön hetkinä, unet jäivät vähälle ja aamuyön suden tunnit kävivät houkuttelevan tutuiksi. Muistan nuoruudesta yön tunnit kutkuttavina inspiraation hetkinä, jolloin kaikki ideat vaikuttivat vedenpitäviltä kuin unien sävelet. Yö on luovaa hulluutta, yö on pelkoa ja yö todellakin on näyttämö. Kuinka montaa kertaa juuri ne ratkaisevat keskustelut ystävien ja rakkaiden välillä on käyty yöllä? Yö lumoaa, terästää aistit äärimmilleen.

Auringon jälkeen saapuu yö. Kun sataa jatkuvasti, yö saa yhä suuremman vallan ja siitä pimeydestä syntyvät uudet jumalat. Mikä tahansa on mahdollista, jos vain raaskii luovuttaa järkensä rautaisen ohjauksen hetkeksi ja siirtyä toiseen maailmaan, jossa vallitsevat täysin toiset lait. Toinen kirja syntyi päivällä valoisan aikaan, mutta sen sielu on yön loihtima – ja ilman yölle antautumista sitä ei voi ymmärtää.

Palanut mies

Palanut mies vieraili unessani. Kahdesti. Luulen, että hän tarkoittaa, että projekti on edelleen kesken. On satanut aika pitkään. Olen juossut suojasta suojaan. Luonut loputtomia kokonaisuuksia. Saanut jälleen kerran muistutuksen siitä, että lähdön hetkellä kukaan ei muista, mitä luit, vaan sen mitä kirjoitit.

On siis palattava vielä kerran kaupunkiin, jossa sataa. Naurettava katseille.

Miltä tuntuu?

KirjapinoJulkaisujuhlat ovat ohitse ja Teatterimuseon kammioon saapui ystäviä ja tuttuja juhlimaan sekä nauttimaan tunnelmasta. Olinkin illalla niin lopen uupunut koko päivästä, etten saanut edes unen päästä kiinni. Ystäväni kysyi iltasella, että miltä nyt tuntuu. Outoa kyllä, ei tuntunut sen kummemmalta. Villit tuuletukset sattuivat kirjoitushetkinä, kun luova hulluus oli huipussaan. Nyt on vain elettävä seuraamusten kanssa ja kuunneltava uteliaana palautetta.

Työt eivät lopu tähän. Toinen kirja pitäisi vielä viimeistellä ja kovin moni näkemäni tai lukemani asia liittyy jollakin tavalla teokseen. Ensimmäisen palauterupeaman jäljiltä näyttää siltä, että voisi olla parempi päästää jumalat irti. Sillä tavoin näkee ihmisenkin helpommin.