Kirjailijan maaninen olevaisuus

Kaikki on vaarallista. Mikä tahansa pieninkin vihje, hetki tai asia voi olla idea. Toisinaan ideat vaativat pitkää hautumista – esoteerisiä arvoituksia tai salattujen taivaankappaleiden liikkeitä. Toisinaan ne ovat vain vitsi, joka karkaa pahasti käsistä ja muuttui joksikin ihan muuksi. Minulla on tällä hetkellä käsissäni vitsi, joka on jo karannut yli 30000:een sanaan.

Suhtaudun kirjoittamiseen yleensä maanisesti. Ensin aloitellaan varovasti ja vähän tunnustellaan. Lähden aina miljööstä ensin liikkeelle, jonka jälkeen alan pohtia, millaisia hahmoja siellä asuu ja miksi. Sitten tarvitaan vain pieni tönäisy ja tarina kulkee omaa rataansa käänteestä toiseen. On kuin katkoisi elokuvaa, mutta hyvin hidastempoisesti.

Tempolla ei sitten olekaan niin väliä, koska parin päivän jälkeen homma karkaa pahasti käsistä. En mielelläni poistu maanisen kirjoittamisen ääreltä, ja jos vain vapaa-aikaa löytyy ylimääräistä, niin sekin upotetaan kirjoittamiseen. Se on ensimmäisenä päässä aamulla, kun herää. Se on päässä yöllä, kun ei saa unta. Kirjoittaminen hallitsee kaikkea, kunnes työ on valmis. Siihen asti saa nauttia maanisesta tunteesta, joka antaa uusia ideoita jatkuvalla syötöllä ja harhauttaa ajatukset olevaisuuden tuolle puolen.

Kirjoittaminen on tila. On aivan sama tupsahtaako teksti painosta ulos, kunhan matka on vain maaninen ja täynnä intohimoa työhön.

Sumun halki on astuttava

Toisinaan kannan poikani sumun halki miekka olallani. Mieli maalaa maiseman uudelleen – sijoittaa sinne elämää. Näön äärirajalla juoksee ryöväri, sukujaan paenneet rakastavaiset ja villejä eläimiä, joiden kieltä voi puhua. Temppelin kumeat kellot soivat usvan seassa. Kenet kohtaamme tänään?

Polulta erkanevat harha-askeleet vain koskettavat aamukastetta. Toisinaan sumun keskeltä tulee joku vastaan ja matkaa jonnekin – koskettaa, mutta ei koskaan korota ääntään kuiskausta voimakkaammaksi. Huudot on varattu sielulle, kun olevaisuus uhkaa luhistua.

Taiteilijat elävät hetken sattumista – teoistaan sumun keskellä.

Elämää teatterilavan alla

Kirjailija kirjoittaa, ja jos hän puhuu, hän puhuu sanojensa kautta. Kädet, jotka kahmovat hänet yleisön eteen, ovat harvinaisia, ja sellaiselle, joka on tottunut kulkemaan väkijoukon ulkopuolella, ei ole helppoa astua parrasvaloihin. Mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä aikana, jolloin kaiken pitää olla esillä jollakin tapaa. Runoton kieli voisi puhua markkinoinnista, mutta parrasvaloihin ei halua astua valehtelemaan itselleen eikä muille.

Joku voisi kysyä, miksi kummassa välität moisesta, kun et ole voittanut Finlandia-palkintoa eikä kukaan pyydä juhlapuhetta. Tarinat kuitenkin syntyvät hetkistä, ja hetket syntyvät elämästä. Toiset elävät lavalla, toiset häärivät mielellään sen alla ja nousevat ylös vain kuin teatteri syttyy tuleen tai kun he alkavat haista.

Voisi helposti luulla, että lavan alla on hirveän tylsää. Pimeydessä ei oikein näe mitään ja valonlähteet ehtyvät, kun aplodit ovat ohitse. Mutta pimeydessä mielellä on vapaus liikkua ja loihtia, ja sen rauhoittavassa hiljaisuudessa on vapaat kädet keskustella niin hullujen kuin täysjärkisten kanssa. Raja niiden välillä on tietysti aina yhtä hieno kuin kuin eri tavoilla hahmottaa olevaisuus.

Lavalla oleskelua pitää harjoitella, mikäli ei halua eksyä itse piirtämiinsä rajoihin. Joskus riittää, että aukoo suutaan taustalla – toisinaan kannattaa astua se yksi ratkaisevalta askel eteenpäin ja kertoa, mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Kertoa mitä todella tapahtuu lavan alla, kun valo siiviliytyy raoista ja musiikki humisee taustalla.

Kertoa miltä elämä näyttää.