Kirjoittamisesta. Romaanikäsikirjoituksista. Mielestä, joka on jatkuvasti samaan aikaan toisaalla.
Huomasin pystyväni lukemaan taas fiktiota. Se tuntui kummalliselta, vaikka myönnän turvautuneeni johonkin astetta turvallisempaan – Robert E. Howard: Zambebwein kuu. Vielä kuukausi sitten en pystynyt lukemaan muuta kuin faktaa. Olen siis muuttunut jälleen kerran ja aistini ovat vapaat ahmimaan ympäristön houkuttimia.
Meillä jokaisella on rakkaat hairahduksemme. On hyväksyttäviä paheita, joista hykertelemme muille innoissamme kuin parhaasta salaliitosta. Jotkut paheista ovat niin hyväksyttäviä, että ilman niitä kirjailijan muotokuva ei olisi eheä. Lasi viiniä, ehkä? Liian helppoa. Joukko liian hyviä kirjoja, joihin alkaa verrata itseään kirjoittajana? Hyväksyttävä pahe, mutta ei kovin rakentava.
Paheemme eivät edusta todellisuutta. Ne ovat pakoa siitä ja tarkoitus pyhittää keinot. Jos löytäisin automaattisen keinon palata inspiraation huumaan, käyttäisinkö sitä ajattelematta seurauksia? Vai onko parempi vierailla kahden maailman välillä niin taitavasti, että mieli pääsee muovaamaan uutta?
On paheksuttavia paheita, joista emme kerro. En puhu natsikortista lompakossa tai eläimelliseen himoon antautumisesta. Ne ovat vain hyvää julkisuutta. Paheksuttavat paheet kuitenkin pilkkaavat oletuksia kirjailijasta älykkönä. Kirjailija on tuote ja kirjat ovat kirjailijan jatko-osia. Tarvittaessa sensuroidaan, kuten ote Snellmannin päiväkirjasta kertoo: ei sovi suurmiesimagoon.
On siis aika asettua hetkeksi laverille ja vaipua mustan lootuksen uneen. Herääminen ei ole koskaan varmaa.
